Kolareita ja krokotiilin puremia – Afrikka opetti suomalaisia opiskelijoita

Alina Monola ja Eetu Skaffari eivät hätkähdä vähästä, sillä heillä on kokemusta namibialaisesta päivystyksestä.

Kuvateksti
Etoshan kansallispuisto on yksi suosituimmista Namibian nähtävyyksistä. Kuva: iStock

Kotoisa tunne yllätti Eetu Skaffarin ja Alina Monolan aika ajoin. Namibialaisilla hoitajilla ja lääkäreillä oli suomalaisia nimiä: Lempiä, Viljoa, Ainaa. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden ja hoitohenkilökunnan mukaan annetut nimet periytyvät sukupolvelta toiselle.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa ensihoitajaksi opiskeleva Eetu halusi lähteä vaihtoon veljensä ja kavereidensa kanssa. Suunnitelmissa oli Australia, mutta sattuma puuttui peliin. Nelihenkiselle porukalle ehdotettiin harjoittelua Namibian pääkaupungissa Windhoekissa. Sinne pääsi kerralla useampi opiskelija.

– Kolmen kuukauden jälkeen Namibia alkoi tuntua kodilta. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä, ainakin sairaalan ulkopuolella. Ja olihan se kiva, että oli niin lämmin, Eetu summaa.

Saimaan ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi opiskeleva Alina oli samassa paikassa, Windhoekin Katuturan kunnallisessa sairaalassa. Suomalaisista opiskelijoista hioutui tiimi, joka hoiti potilaita yhteisvoimin ja vietti vapaa-aikaa yhdessä.

– Tämä oli elämäni paras reissu. Vahvistui, että olen oikealla alalla. Valmistumisen jälkeen haluan entistä enemmän SPR:n töihin ulkomaille, Alina sanoo.

Windhoekin Katutura on pääkaupungin köyhimpiä alueita, mikä näkyi sairaalassa. Työvälineiden puuttuminen turhautti ja juoksutti eri osastoilla. Kerran potilaan nielusta piti poistaa verta, mutta käytettävissä ei ollut kuin lasten imukatetreja. Suomalaisopiskelijat keksivät katkaista pään virtsatiekatetrista. Eräässä vuorossa Eetu kuljetti teholle sänkyä, josta uupui pyörä.

– Kun suonikanyyliin ei ollut staassia, käytimme apuna hanskoja. Luovuutta joutui käyttämään aika lailla. Kliininen silmä kehittyi, sillä monitoreiden toimintaan ja mittaustuloksiin ei voinut luottaa, Eetu sanoo.

 

Ensihoitajaopiskelija Eetu Skaffari näki ja koki Namibiassa ammatillisesti paljon. Kuva: Eetu Skaffarin kotialbumi

 

Alle kaksivuotiaiden lastenosasto oli Alinalle henkisesti raskain. Suurin osa lastenosaston vauvoista oli apaattisia ja aliravittuja, eikä heidän hoitonsa vaikuttanut aina riittävältä. Äidit olivat paikalla ympäri vuorokauden. He nukkuivat lapsen sängyn edessä olevalla jakkaralla.

– Välillä ajattelin, että ei voi olla mahdollista. Itku meinasi tulla, kun nostin syliini hylätyn ja aliravitun vauvan, jolla oli vaikka mitä vaivoja.

Eetu työskenteli pääasiallisesti päivystyksessä. Parin vuoron ajan hän tutustui yksityisen, ainoastaan liikenneonnettomuuksia hoitavan MVA Fundin ambulanssitoimintaan. Rahaston tuella liikenneonnettomuuden uhrit pääsevät varallisuudestaan riippumatta yksityiseen sairaalaan, jossa hoito on yleensä laadukkaampaa. Liikenneonnettomuuksia sattuu Namibiassa paljon, sillä nopeudet voivat kasvaa taajamissakin huimiksi.

Ensihoitajilla on neljä tasoa koulutuksen mukaan. Lyhimmillään koulutus kestää puolitoista kuukautta. Tällainen Basic Life Support -koulutuksen käynyt ensihoitaja voi esimerkiksi sitoa haavoja ja avata ilmateitä.

Vaativimman Advanced Life Support -tason saavuttaa kolmen vuoden koulutuksella. Sen suorittanut ensihoitaja hälytetään ainoastaan vaativimmille keikoille. Eetu vaikuttui erään vähän yli kaksikymppisen ALS-tason ensihoitajan taidoista. Päivystyksen lääkäritkin konsultoivat häntä.

Eetun ensimmäisessä vuorossa sattui liikenneonnettomuus, jossa kolaroi kaksi henkilöautoa ja traktori. Onnettomuudessa kuoli viisi ihmistä. Yksi lapsipotilas menetettiin vielä sairaalassa.

 

Sairaanhoitajaopiskelija Alina Monola haluaa valmistuttuaan töihin ulkomaille. Kuva: Eetu Skaffarin kotialbumi

 

Päivystyksessä näki ja koki paljon. Töitä sai tehdä hyvin itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Opastusta ei juuri saanut, mutta varsinkin lääkäriopiskelijat vastasivat mielellään kysymyksiin. Eetu pääsi ompelemaan tikkejä, ja lääkäri opetti puhkaisemaan märkäpaiseen.

Suomalaisopiskelijat toimivat monesti tiiminä: yksi valmisteli potilaalle tippaa, toinen painoi haavaa ja kolmas kirjasi vitaalielintoimintoja.

– Jos tiesit jotain, sait tehdä. Kukaan ei tullut sitä katsomaan. Meidän porukastamme joku aina tiesi ja osasi paremmin kuin toinen. Pystyimme toimimaan osaamisemme mukaan, Alina kertoo.

Päivystys oli jaettu eri alueisiin, koska potilaita hakeutui hoitoon myös vähemmän kiireellisissä asioissa. Sairaanhoitajalla oli oma vastaanotto, jonka kautta ei-kiireelliset potilaat ohjattiin lääkärille. Kerran Alina purki hoitajan ruuhkasumaa yksistään useita tunteja.

Välitöntä hoitoa vaativat potilaat hoidettiin hätäalueella. Pahoinpideltyjä ja puukotettuja potilaita oli eniten. Joukossa oli myös huomattavan paljon astmaatikkoja. Osa potilaista oli päihtyneitä ja aggressiivisia. Väkivaltatilanteita tuli etenkin öisin niin paljon, että poliisi oli usein aulassa.

– En olisi ikinä uskonut, millaisia haavoja saa aikaan lasipullolla tai miltä näyttää miehen jalka, jota krokotiili oli purrut. Kukaan ei ensin tiennyt, miten sitä olisi pitänyt hoitaa. Jalka pystyttiin lopulta säilyttämään, Eetu muistelee.

Alina muistaa erityisesti potilaan, joka peitti kasvojaan pyyhkeellä. Selvisi, että häneltä oli purtu alahuuli pahasti tappelussa.

Päivystyksessä työskenteli kahden lääkärin lisäksi muutamia hoitajia. Opiskelijoita oli parhaimmillaan parisenkymmentä. Henkilökuntaa oli enemmän kuunvaihteessa, jolloin tilipäivä aiheutti päivystyksessä vilinää.

– Ilman paikallisia ja ulkomaisia opiskelijoita homma ei olisi pyörinyt. Paikallisilla hoitajilla oli hyvä tietotaito, mutta he eivät sitä juuri hyödyntäneet, Alina ja Eetu miettivät.

Moni vaikutti tylyltä. Joskus hoitajat jopa komentelivat potilaita. Lääkäriä ja hoitajaa oli vaikea kokea työpariksi.

– Jos lääkäri antoi lääkemääräyksen, josta hoitaja oli eri mieltä, lääkettä ei annettu. Hoitajalla oli usein enemmän auktoriteettia, Eetu sanoo.

Hoitajien palkkaus oli niin surkea, että eräs hoitaja ajeli toisena työnä taksia.

Namibiassa on paljon tuberkuloosia ja hiviä, minkä takia töissä täytyi olla tavallista valppaampi. Pistämisen turvallisuuteen ei kiinnitetty juuri huomiota.

– Jos hoitohenkilöstö joutui altistustilanteeseen, estolääkitys aloitettiin automaationa heti ennen testituloksia, Eetu kertoo.

Alina näki sairaalassa järkytyksekseen esitteitä, joissa levitettiin virheellistä tietoa. Niissä väitettiin, että ympärileikkaus suojaa sukupuolitaudeilta ja hiviltä.

Kolme kuukautta Namibiassa kului nopeasti. Eetu ja Alina aikovat palata maahan vielä joskus takaisin.

Ennen viimekeväistä kotiinpaluuta Suomeen, opiskelijat reissasivat porukalla Namibiassa ja naapurimaissa. Parasta oli nähdä leijona, norsu, antilooppilajeja, sarvikuono ja krokotiili luonnollisessa elinympäristössään, esimerkiksi Etoshan kansallispuistossa.

Alinan vaihtoajan huipennus oli benjihyppy Victorian putouksilla Sambian ja Zimbabwen rajalla.

– Sain vedettyä haavelistaltani yhden kohdan yli, Alina iloitsee.

Teksti Minna Ruotsalainen

Suosittelemme sinulle

Tehy
Julkaisupäivämäärä
15.3.2021
Tehy
Julkaisupäivämäärä
25.11.2021