Susanne Dzolic viettää lomillaan aikaa vanhalla kotiseudullaan Vaasassa. Kuva: Mikko Lehtimäki

Saksaan juurtunut suomalaishoitaja: Hoitajan palkasta ei jää paljoa ylimääräistä

Anestesiahoitaja Susanne Dzolic muutti aikoinaan Müncheniin, kun Suomesta ei löytynyt töitä. Nyt Susannea huolestuttaa hoitoalan tilanne Saksassa.

Yli kaksikymmentä vuotta Etelä-Saksan Münchenissä on kulunut niin nopeasti, ettei ajankulua meinaa uskoa. Mutta Baijerin vahva murre ei vain ole tarttunut Vaasasta kotoisin olevaan Susanne Dzoliciin. Ei, vaikka osastonhoitajakin innostuu välillä puhumaan murretta oikein antaumuksella. Se hymyilyttää joka kerta.

Onneksi Susanne on oppinut ymmärtämään murretta, siinä missä paikallista mentaliteettiakin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

– Eniten olen omaksunut baijerilaista ja mei -asennetta. Se on oikeastaan päivittelevä lausahdus, jolla voi reagoida käsiään levitellen niin maailmanloppuun, nälkään, hyökkääviin avaruus­olioihin kuin oluen hintaan Wiesn’illä eli Oktoberfestillä, Susanne selittää nauraen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kannattaa olla tarkkana: baijerilaisten oppien mukaan ja mei ilmaisee nopeasti lausuttuna vähäistä kiinnostusta. Venyttämällä ja hieman kohonneella äänellä sanottuna se mielletään iloiseksi hämmästyksen osoitukseksi. 

Susanne työskentelee Münchenissä Ludwig-Maximilians-Universitätin sairaalassa, jonka vitsaillaan muistuttavan ulkomuodoltaan leivänpaahdinta. Kuva: Münchenin yliopistollinen sairaala

 

Susanne työskentelee Euroopan johtaviin yliopistoklinikoihin kuuluvassa Ludwig-Maximilians-Universitätin sairaalassa. Kahdella kampuksella toimivan sairaalan potilasmäärä pyörii vuosittain yli puolessa miljoonassa. Vuodepaikkoja on reilut pari tuhatta.

Vanhempi sairaala-alue sijaitsee Münchenin keskustassa, mutta Susannan työpaikka sijaitsee lounaisessa Hadernin kaupunginosassa Klinikum Großhadernissa. Sijainti on kätevä, vain muutaman metropysäkin päässä kotoa.

Großhadernin klinikka levittäytyy noin 70 hehtaarin alueelle. Henkilöstö vitsailee, että 1970-luvulla käyttöön otettu rakennus muistuttaa ulkomuodoltaan leivänpaahdinta. Sairaalan takaa avautuu viihtyisä puisto potilaille, mutta tulevaisuudessa siitä joudutaan todennäköisesti nipistämään tilaa laajennushankkeille.

Sairaalan uusiin tiloihin valmistui nelisen vuotta sitten 32 huippumodernia leikkaussalia. Susannne kehuukin, että saman katon alta löytyy kaikki tarvittava.

– Olen viihtynyt hyvin kaikki vuodet, vaikka työmäärä ja kiire kasvavat koko ajan. Vaikka voisi jakautua samanaikaisesti kolmeen paikkaan, sekään ei riittäisi.

Susanne valmistelee leikkauksen välineet valmiiksi – tarvitaanpa sitten invasiivisen verenpaineen mittausta tai keskuslaskimokatetria. Lääkäri hoitaa anestesiainduktion ja anestesian ylläpidon.

Välillä Susannea turhauttaa, sillä enempäänkin pystyisi.

– Koen työni tärkeäksi, mutta joillekin kirurgeille olen vain pyörimässä taustalla. Tiedän kuitenkin, että jos en tee työtäni kunnolla, homma ei toimi.

Virallisesti Susanne tekee 75 prosentin työaikaa, sillä lapset ovat vielä nuoria. Käytännössä Susannen työtunnit venyvät usein lähemmäs täyttä työaikaa. Koska sijaisia ei juuri palkata, kollegat auttavat paikkaamaan.

Susanne on opiskellut työn ohessa teho- ja anestesiahoitajan erikoistumiskoulutuksen ja toimii uusille käytännön ohjaajana. Työkokemus antaa varmuutta. On ihanaa mennä töihin, kun tietää, että tuli mitä tuli, kaikesta selvitään.

Susanne työskentelee anestesiahoitajana uusissa huippumoderneissa leikkaussaleissa. Kuva: Münchenin yliopistollinen sairaala

 

Hoitoalan tilanne on Saksassa päivänpolttava puheenaihe. Se nousi teemaksi myös viime syksyn liittopäivävaaleissa.

Hoitajista ja kätilöistä on pulaa. Vaihtuvuutta on paljon ja moni ei jaksa alalla kauaa. Susanne kertoo, että hänenkin työpaikallaan on huutava pula tehohoitajista. Se on pakottanut vähentämään vuodepaikkoja.

Hoitajan palkasta ei jää paljoa ylimääräistä, koska elinkustannukset ovat vauraassa Baijerissa korkeat.

– Hoitoalalta käsin on vaikeaa nähdä Saksaa EU:n vahvana talouden veturina. Jotain täytyy todellakin muuttua tai muuten edessä on katastrofi.

Elokuussa Saksan terveysministeri Jens Spahn ehti luvata ensimmäisiä, pieniä konkreettisia askeleita hoitoalan parantamiseksi. Ensi vuoden alussa pitäisi saada lisää rahoitusta hoitohenkilöstön palkkaamiseen.

Susanne suree Saksan hoitoalan matalaa järjestäytymisastetta.

– Olemme itsekin vähän syypäitä tilanteeseen, koska emme ole yhdistäneet voimiamme. Meiltä puuttuu joukkovoima ja vahva yhteinen ääni. Yksin on aika hampaatonta asettua mitään vastaan, Susanne miettii.

Jos Susanne voisi päättää, hän luopuisi heti saksalaisen sairausvakuutusjärjestelmän epätasa-arvoisuudesta. Laki velvoittaa kuulumaan yleiseen sairausvakuutuskassaan tai vakuuttamaan itsensä yksityisesti. Yksityinen vakuutus vaatii useimmiten tiettyä tulotasoa. Rajapyykki on pyörinyt viime vuosina 60 000 euron vuositulojen tuntumassa.

Susannellekin todettiin äskettäin sappitutkimuksiin hakeutuessa, että koska hän ei ole yksityisesti vakuutettu, odotusaika tutkimuksiin olisi puoli vuotta.

Nuorena Susannella oli hoitoalasta hyvin romanttinen käsitys – siitä huolimatta, että kumpikin vanhemmista työskenteli mielenterveyshoitajina Vaasan Huutoniemessä.

Susanne valmistui leikkaus- ja anestesiahoitajaksi Kemistä vuonna 1993, mutta laman jälkivuosina ei löytynyt töitä. Puoleksi vuodeksi pääsi työllistämistuella Länsi-Pohjan keskussairaalan leikkausosastolle.

Käänteentekeväksi muutokseksi osoittautui kielikurssi, joka keskittyi saksankieliseen hoitoalan sanastoon.

Opettaja oli ollut töissä Susannen nykyisellä työpaikalla Münchenissä ja suositteli paikkaa. Nopean harkinnan jälkeen Susanne päätti hakea töihin Münchenin Klinikum Großhaderniin. Sairaala maksoi lennot ja järjesti asunnon, mutta alkua hankaloitti kieli ja koti-ikävä.

Samassa paikassa aloitti onneksi kuusi muuta suomalaista. Porukka tuki toisiaan, piti hauskaa ja vietti työjouluja yhdessä. Yhteyttä pidetään nykyäänkin, tosin harvakseltaan, sillä seurueen työpaikat ovat hajonneet eri puolille Eurooppaa. Aina tavatessa tuntuu silti kuin ei olisi oltu päivääkään erossa.

Kun koti-ikävä kasvoi vajaan vuoden jälkeen ylitsepääsemättömäksi, Susanne palasi vuodeksi Vaasaan. Töitä ei löytynyt edelleenkään, joten vakituinen työpaikka Münchenissä alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta.

Susanne palasi takaisin Saksaan, ja pian sen jälkeen hän tapasi Bosniasta kotoisin olevan puolisonsa, joka työskentelee nykyään niin ikään hoitajana.

Sama työpaikka on ollut hyvä juttu. Toiselle on helppoa purkaa mieltä työasioista, vaikka toisaalta työasiat kantautuvat kotiin ehkä liikaakin.

Münchenissä sijaitseva Englischer Garten on maailman suurimpia kaupunkipuistoja. Kuva: iStock

 

Susanne kehuu Müncheniä vehreäksi, perinteikkääksi ja melko rauhalliseksi asuinpaikaksi. Kaupungin halki virtaa Isar-joki ja lähistöllä on useita hienoja järviä.

Muutaman korttelin päässä työpaikalta on perinteistä baijerilaista kylätunnelmaa ravintoloineen. Sinne on mukavaa mennä viettämään iltaa kollegoiden kanssa työvuoron päätteeksi.

Perheen 9- ja 12-vuotiaat pojat ovat tutustuttaneet Susannenkin paikalliseen jalkapallon suurseura FC Bayern Müncheniin.

Joka vuosi pyritään sukuloimaan yhdessä Vaasassa.

– Vaikka elämäni ja perheeni on täällä, koti on tietyllä tapaa Suomessa. Merta en lakkaa ikävöimästä, Susanne sanoo.

Teksti Minna Ruotsalainen

Mainos
Mainos