Vanhukset kyllä pestään, puetaan ja ruokitaan, mutta kohtaaminen ihmisenä unohtuu, sanoo väitöskirjatutkija Jari Pirhonen.
Miten vanhus kokee muuton pitkäaikaishoitoon?
Harvalle se on läpihuutojuttu. Vanhan ihmisen identiteettiä horjuttavat muutenkin ikääntyminen, toimintakyvyn muutokset ja monesti myös dementoivat sairaudet.
Pitkäaikaishoitoon siirtyessään vanhus menettää kotinsa, naapurustonsa ja yleensä myös osan sosiaalisista suhteistaan.
Vanhus päätyy liian usein väärään rooliin – potilaaksi – vaikka häntä pitäisi kohdella uuteen kotiin muuttaneena, yksilöllisenä ja ainutlaatuisena ihmisenä.
Yksinäisyys sentään helpottunee?
Ei välttämättä. Vaikka vanhus olisi ympärivuorokautisessa hoidossa, yksinäisyys saattaa tuntua jopa entistä voimakkaammalta, jos lähellä oleviin ihmisiin ei saa luotua syvällistä yhteyttä.
Mitä löytöjä teit, kun havainnoit arkea kahdessa pitkäaikaishoidon yksikössä?
Näin sekä huonoja että hyviä käytäntöjä. Liian tiukka henkilöstömitoitus ja joskus myös työntekijöiden asenne estivät persoonallisen kohtaamisen. Kiireessä työstä tuli helposti koneellista suorittamista, jolloin kaikki saivat saman rutiinikohtelun.
Palvelutalossa aistin sairaalamaisuutta, jota aiheuttivat muun muassa terveydenhuollosta kritiikittömästi kopioidut henkilökunnan työvuorot ja käytännöt. Aamuvuorot käynnistyivät aina seitsemältä, jolloin alkoivat asukkaiden aamutoimetkin. Iltapaloja jaettiin huoneisiin, vaikka niiden nauttimisesta olisi voitu luoda mukava sosiaalinen hetki ennen yöunia.
Heikentynyt toimintakyky tai toiset, liian erilaisiksi koetut asukkaat voivat jumiuttaa seuraa kaipaavan omaan huoneeseen. Yksinäisyyttä aiheuttavat myös talon käytännöt, jos esimerkiksi liikuntakyvyttömiä ei ehditä tuoda tarpeeksi usein toisten joukkoon.
Onneksi näin niitäkin hoitajia, jotka aikapaineesta huolimatta osasivat kohdata vanhuksen ja ymmärsivät, että tehostettu palveluasuminen on itse asiassa kotihoitoa.
Millaista toimintafilosofiaa haluat edistää?
Lähtökohdan pitäisi olla asiakkaiden persoonan säilyttämisessä ja tukemisessa; voimme olla persoonia vain niin kauan kuin muut meidät persooniksi tunnustavat.
Hoitohenkilökunnan olisi syytä tutustua kunnolla asukkaaseen, arvostaa hänen omaisiaan ja ottaa heidät mukaan yksikön toimintaan. Koti siitä tulee vain, jos vanhuksia kuunnellaan ja kohdellaan yksilöinä. Muutoin pitkäaikaishoito on säilytyspaikka, johon vanhukset on helppo unohtaa.
Miten omaiset pitäisi ottaa huomioon?
Heitä pitäisi kannustaa ja rohkaista olemaan nykyistä enemmän yhteydessä vanhuksiin ja ryhtymään vapaaehtoistyöntekijöiksi.
Myös säännöksiä pitäisi muuttaa. Omaisilla on yleensä valtava halu auttaa, mutta esimerkiksi hygieniasäännökset saattavat estää heidän pääsynsä vaikkapa vain keittiöön hakemaan äidilleen lasillisen maitoa.
Mitä enemmän ajattelemme, että vastuu vanhusten hyvinvoinnista on palvelujärjestelmällä, sitä pontevammin meidän pitää sitä resursoida. Kokonaan vanhojen huolehtimista ei voi ulkoistaa hoitojärjestelmälle. Vastuu on meillä jokaisella.
