Kesäsijaisesta tuli uhanalainen laji

On kesälomani viimeinen ilta. Pitäisi mennä nukkumaan, mutta sen sijaan istun tässä ja ihmettelen. Katselen takapihalle, jossa männyt varistavat kellertävistä keskisormistaan kultapölyä puutarhakalusteille. Mihin katosivat viipyileviksi tarkoitetut päivät? 

Silmänräpäys sitten suljin työkoneen ja siivosin vastaanottohuoneen. Kalenteri väittää, että siitä on yli neljä viikkoa. Eli laskennallisesti olen räpäyttänyt silmiäni noin 600 000 kertaa. Ihmeellistä – nuo sadat tuhannet toistot kuin yksi ainoa! Olen silti onnekas. Näinä aikoina vakituisesta toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta on kuin varkain tullut etuoikeus jopa kokeneiden työntekijöiden keskuudessa. 

Kannan huolta nuorista, vasta työuransa alussa olevista soteammattilaisista. Miten he pääsevät työhön kiinni aikana, jolloin kesäsijaisia ei palkata juuri minnekään? Yksittäisiä keikkoja eri yksiköissä on tietysti tarjolla, mutta keikkailun aloittaminen voi tuntua haastavalta silloin, kun työkokemusta ei ole vielä kertynyt. Keikkaillessa ei myöskään pääse kiinnittymään samalla tavalla osaksi tiettyä työyhteisöä ja jää helpommin yksin. 

Toisaalta nuoret ovat sopeutuvaisia ja oppivat nopeasti, joten ehkä heille saattaa sittenkin sopia työnkuvasta toiseen vaihtaminen jopa konkareita paremmin. Tai ehkä kyse on pohjimmiltaan siitä, kaipaako yksilö työltään enemmän vaihtelua vai vakautta? Pahinta nykytilanteessa onkin, ettei valinnanvaraa usein ole.  Ei ole mahdollisuutta miettiä, mikä itselle sopisi, kun laskut on maksettava suhdanteesta riippumatta.

Minä aloitin aikanaan sotealan työni opiskeluaikana tekemällä lähihoitajan sijaisuuksia erään yksityisen terveysjätin hoivakodissa. En viihtynyt siellä muutamaa vuoroa pidempää, sillä en kestänyt mummujen ja vaarien liian varhaista nukkumaan laittamista. 

Pidän siksi ensimmäisenä kunnollisena sotesuhteenani sairaanhoitajan sijaisuutta keskussairaalan päivystyksessä valmistumistani edeltävänä kesänä. Se oli monin tavoin erittäin opettavainen työsuhde. Sain kullanarvoista ohjausta useilta kollegoilta, mutta törmäsin myös asenteeseen, että syvään veteen pudottamalla jokainen oppii uimaan. Käytännössä se tuntui siltä kuin tietyt vanhemmat työntekijät olisivat halunneet kostaa nuoremmalleen sen, etteivät itse olleet aikoinaan saaneet asianmukaista perehdytystä. 

Nykyään ajattelen, että uupumus puhui heidän suillaan. Ja myönnettäköön: olin varmasti rasittavan osaamaton, sillä en ollut suorittanut harjoittelua suomalaisessa päivystyksessä. Silloin vallitsi kuitenkin työntekijän markkinat eli kesätyöpaikan sai, kunhan oli riittävästi opintopisteitä ja halu oppia lisää.

Aamulla saan palata työhön, jossa minua odottaa täyden ajanvarauskirjan lisäksi hyvässä tapauksessa kymmenet ja huonommassa tapauksessa sadat vastaamattomat Teams-, sähköposti-, LifeCare- ja tekstiviestit sekä lähes viiden viikon aikana kertynyt hoitovelka. Miten auvoisaa lomaltapaluu olisikaan, jos olisi ollut joku. Joku, kuten kesäsijainen, miten kokematon ja keskeneräinen tahansa. Yksikössämme tätä uhanalaislajia ei ole tavattu ainakaan kolmeen vuoteen