Minunkin kesäni näyttää nyt hyvin erilaiselta, kuin vielä hetki sitten kuvittelin. Kaatosade Tampereella sai aikaan jotain, mitä en osannut odottaa. Monen epäonnisen sattuman seurauksena valtavien pihalammikoiden lisäksi myös meidän kotiimme tuli vettä.
Kuuden, toisella paikkakunnalla töiden vuoksi vietetyn viikon jälkeen koti-ikävä on suuri, ja juuri tätä kirjoittaessani väistötilat näyttävät jatkuvan vielä kesän jälkeenkin. Viikko tapahtuneesta istahdin pohtimaan toimintaani ja huomasin jälleen kerran, ettei mieli etene kriisissä loogisesti.
- Ensin epäusko.
- Sitten suuttumus.
- Hetken lamaantuminen.
- Hetken päästä taas suuttumus.
- Yritys tehdä jotakin – mitä tahansa. Epämääräistä, irrelevanttiakin toimintaa, jonka ainoa tarkoitus tuntui olevan vakuuttaa itselle: toimi ihminen, toimi – tee edes jotain.
- Sitten pysähtyminen sen äärelle, että juuri tässä hetkessä en voi tehdä mitään konkreettista.
- Yritys sietää.
- Uhriutuminen nostaa päätään.
- Hopeareunusten etsiminen.
- Ja taas pieni kierros uhriutumisen puolella.
- Epämiellyttävien tunteiden sietäminen.
- Toivon ylläpitäminen ja pieneenkin hyvään tarttuminen.
- Asioiden perspektiiviin laittaminen ja mittasuhteiden kirkastaminen.
- Lopulta vähitellen tilanteen hyväksyminen ja toimintasuunnitelman tekeminen.
Eivät nämä olleet peräkkäisiä vaiheita. Ne olivat yhtä suurta sekamelskaa, jossa mieli poukkoili ajatuksesta, tunnetilasta ja toiminnan yrityksestä toiseen yllättävänkin nopeasti. Nyt kun mieli on ehtinyt ”tasoittua”, saavuttaa ymmärryksen myös tärkeä ajatus: juuri tämän vuoksi puhun työssäni niin paljon mielentaidoista, tunnetaidoista, itsetuntemuksesta ja oman toiminnan rehellisestä tarkastelusta.
Olen nähnyt mielentaitojen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin, elämänlaatuun ja toimijuuden tunteeseen tottakai työssäni, mutta näen ne myös omassa elämässäni jatkuvasti. Emme me harjoittele näitä taitoja siksi, että elämä olisi jatkuvasti vaikeaa. Harjoittelemme niitä siksi, että kukaan meistä ei tiedä, mitä elämä tuo eteemme huomenna. Sairastuminen, avioero, irtisanominen, organisaatiomuutos, läheisen menetys, taloushuolet tai kuten tällä kertaa – kotiin tulvinut vesi. Elämä harvoin kysyy lupaa.
Mielentaitojen harjoittelu ei tarkoita sitä, ettei saisi suuttua, surra, pettyä tai pelätä - päinvastoin. Se tarkoittaa sitä, että osaa tunnistaa omat ajatuksensa, tunteensa ja tapansa toimia eikä säikähdä niitä. Että ymmärtää, miksi mieli yrittää etsiä syyllisiä, hallintaa tai oikoteitä ratkaisuun. Mutta se tarkoittaa ennen kaikkea myös sitä, ettei jää omien toimimattomien tai haitallisten toimintatapojensa vangiksi.
Yksi vahvimmista houkutuksista vaikeassa tilanteessa on uhriutuminen. On hyvä erottaa toisistaan se, että joutuu jonkin itsestä riippumattoman vastoinkäymisen tai katastrofin uhriksi ja se, että alkaa elää uhrin roolissa. Jälkimmäinen toisinaan tapahtuu salakavalasti ja huomaamatta meiltä itseltämmekin. Ensimmäinen ei ole oma valinta. Jälkimmäinen on vähitellen rakentuva tapa suhtautua omaan tilanteeseen.
Uhriutuminen on inhimillistä ja huomasin sen nostavan päätään myös itsessäni tämän kaiken keskellä. Mieli kuiskaa, kuinka epäreilua tämä on: miksi juuri meille, eikö jo ole ollut tarpeeksi, miksi juuri nyt? Tämä ääni saa kuulua, mutta sen ei tarvitse saada ohjata. Jos alkaa rakentaa identiteettiään tapahtuneen ympärille, luovuttaa samalla paljon omaa toimintakykyään. Mitä pidempään viihtyy uhrin viitassa, sitä enemmän antaa olosuhteiden määrittää sitä kuka on ja mihin pystyy.
Uhriutuminen on usein yritys lievittää omaa kipua. Se tuntuu hetken helpottavalta, mutta samalla se luovuttaa ohjat olosuhteille. Toipuminen alkaa usein siitä hetkestä, kun kysymme: "Mihin voin vaikuttaa juuri nyt?"
Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että pitäisi tapahtunutta hyvänä. Se tarkoittaa, että lakkaa taistelemasta todellisuutta vastaan. Vasta silloin energia vapautuu siihen, mihin voi oikeasti vaikuttaa. Vesivahinkoa en tietenkään kesääni olisi valinnut, mutta sen onneksi voin valita, miten päätän auttaa itseäni tästä epätoivotusta tilanteesta eteenpäin. Siispä harjoittelen edelleen: Hyväksymistä - Tunteiden kohtaamista - Toimimista silloinkin, kun kaikki ei tunnu reilulta.
Mielentaitojen harjoittelu ei estä sitä, että meihin sattuu. Mutta ne voivat estää meitä menettämästä itseämme silloin, kun elämä ravistelee. Mielentaitojen harjoittelu “hyvinä päivinä” on viisautta, jotta vaikeina päivinä ei olisi täysin myrskyn armoilla. Kukaan ei opettele purjehtimaankaan vasta siinä hetkessä, kun aallot jo avomerellä lyövät kannen yli.
Taidot rakennetaan tyynellä säällä. Silti myrsky voi repiä purjeen, katkaista aisan tai muuttaa suunnan hetkessä. Hyvätkään purjehdustaidot eivät estä myrskyä, mutta ne auttavat pitämään veneen hallinnassa, tekemään parempia ratkaisuja ja ennen kaikkea pysymään toimintakykyisenä, kunnes sää jälleen kirkastuu.
Onko sitten koko kesä pilalla, vaikka kesästä kokonaisuutena ei toivotunlainen tullutkaan?
Minusta ei. Kesässä voi olla paljon hyvää, vaikka koko kesä ei suunnitelmien mukaan edennytkään. Vaikeat tapahtumat ansaitsevat tulla nähdyiksi ja surruiksi, mutta niiden rinnalla saa edelleen nauraa, nauttia auringosta, tavata ystäviä ja huomata pieniä hyviä asioita. Usein niitä pieniä hyviä asioita on paljonkin, vaikka niitä jonkin suuremman vastoinkäymisen alta ei aina huomaakaan.
Hyvään kesään mahtuu samaan aikaan niin pettymystä kuin kiitollisuuttakin - huolta ja toivoa, ikävää ja iloa.
