Meillä Suomessa on sellainen valuvika, että kulttuurissamme ei opeteta ottamaan kontaktia vieraiden ihmisten kanssa. Ajattelemme, että on tärkeää antaa muiden ihmisten olla rauhassa. Emme tervehdi vieraita emmekä juuri katso heitä. Mutta silloin toinen ei saa tunnetta siitä, että hänet on nähty. Olen aika varma, että ihminen sisimmissään tarvitsee nähdyksi tulemisen kokemuksia.
Muistan aina, kun puhelias äitini puhui vieraan ihmisen kanssa bussipysäkillä ja tämä lopuksi kiitti äitiä. Hän sanoi, ettei hän ollut puhunut kenenkään kanssa päiväkausiin.
En ole itse lähtökohtaisin ”höpöttelevä” ihminen. Minun on täytynyt opetella jutustelemisen taito. Ajattelen nykyään, että juttelun ja huomioimisen taito on kuin minkä tahansa lihaksen kehittämistä, sitä pitää treenata. Minulle olisi luontevampaa seurata muiden puhumista hiljaa sivusta, mutta en halua jäädä hiljaa sivuun. Miksi? Koska jutusteleminen on ajatusten puhumista ääneen ja toisen huomioon ottamista. Se on uskallusta kysyä toiselta asioita ja halua jatkaa keskustelua toisen mielipiteen perään. Jutusteleminen luo yhteyttä ja vähentää jännitystä. Parhaimmillaan se ilahduttaa ja rentouttaa. Myös töissä.
