Fysioterapeutti mittasi tarkasti, missä kohtaa jalkatukien kuului olla, jotta asento olisi hyvä. Hän testasi, missä niskatuen paikka oli kohdallaan niin, että tuolissa istuminen tukisi päätä. Hän taisi jopa mitata sääriluiden pituuden. Hän myös huomautti, että nostolaitteen liinoja ei pitäisi pitää istujan alla kauan, koska ne voisivat aiheuttaa nirhaumia ja painaumia. Mietin tilannetta käytännössä. Miten ne saataisiin pois kookkaan istujan alta? Mahdotonta hoivakodin arjessa.
Kun sain seurata fysioterapeutin työtä paikan päällä, ymmärsin, että työtä oli helpompi tehdä siellä missä välineet olivat. Fysioterapeutti kertoi, että kun liikkumista asukkaiden luo oli kokeiltu, joidenkin luo oli jouduttu palaamaan kolmekin kertaa. Se on suuri vaiva, ja kallista, verrattuna siihen, että minä ja äiti uuvumme kerran. Mutta polku jäi silti pohdituttamaan...
Käyntiin kului tunti. Minulla oli mukana pullaa ja mehua ja toimin selkoselostajana ja tunnelman ylläpitäjänä. Näin, kuinka noin 45 minuutin kohdalla äidiltä alkoi loppua tsemppi. Muistisairaat henkilöt harvoin jaksavat puolta tuntia enempää intensiivistä tutkimista. Sen verran he jaksavat ponnistella kuin terveet.
Äidin huulet menivät viivaksi ja ryhdyin kehumaan häntä jaksamisesta.
Palasimme invataksilla, minä uupuneena ja äiti unohtaen, että oli käyty yhtään missään.
Kuukauden päästä lähdimme äidin kanssa taas invataksilla, tällä kertaa silmäoperaatioon. Ihana taksikuski hoiti asiakkaansa geriatrisessa tuolissa invataksiin ja jutteli mukavia. Mukavien jutteleminen johtaa aina parempaan lopputulokseen, sillä muistisairas ihminen aistii tunnelmat. Taksissa on pelottava kulkea, ja paikalle terveysoperaatioon tullaan jo valmiiksi jännittyneenä.
Tällä kertaa kaikki oli hankalaa. Laitteet eivät toimineet, ja paikan päällä tajusin, mitä en ollut sillä kerralla osannut ottaa etukäteen huomioon. Geriatrisesta tuolista on vaikea kumartua eteenpäin, varsinkin jos toinen puoli kehosta ei kunnolla toimi. Seisoimme siinä pöllämystyneinä, opiskelija-hoitaja ja minä, ja yhdessä mietimme, miten äiti saataisiin istumaan niin, että hän voisi asettaa leukansa silmänpainemittarin leukatuelle.
Ei mitenkään.
Kuvia ei voitu ottaa, ja silmänpaineiden mittausta varten opiskelija lähti etsimään manuaalista laitetta, jollaista hän ei ollut koskaan käyttänyt. Onneksi paikalla oli optikko, joka tuli opettamaan.
Minulla oli taas mukana pullaa ja mehua. Pidin äidin kädestä kiinni. Kerroin, missä olemme ja miksi.
Koska oli lauantai, hoitaja joutui samaan aikaan operoimaan kyseisen sairaalan alaovea, ja hän hoki säännöllisesti puhelimeensa: ovi on auki, ovi on auki. Minua harmitti hänen puolestaan, sillä mahtoi olla hankala keskittyä työtehtäviin, kun puhelin piippasi.
”Mikä ovi on auki?” kysyi äitini hätääntyneenä kerta toisensa jälkeen.
Siinä vaiheessa oli haukattava pullasta jo itsekin.
Hoitaja halusi testata äidin näön ja pyysi tätä katsomaan vastakkaisen seinän kirjaintaulua. Sellainen pyyntö on muistisairaalle ihmiselle vaikea. Mikä taulu. Missä? Toimin opastajana, menin taulun luo ja sanoin, katso tänne, katso minua.
Emme olisi selvinneet ilman selkoneuvontaani. Arvelen, että niin hoitaja kuin minäkin huokasimme, kun esivalmistelut oli tehty.
Lopulta pääsimme lääkärille. Hän katsoi geriatrista tuolia, äitiä ja minua ja kysyi, miten saamme äidin leuan laitteen leukatuelle. Katsoin häntä, takakenossa istuvaa äitiäni ja totesin, että emme mitenkään.
”Sitten laserointia ei voi tehdä”, hän sanoi. Palasimme hoivakotiin.
Seuraavana yönä valvoin ja mietin, miten vaikeaa oli miettiä erilaisia skenaarioita etukäteen ja yrittää ottaa huomioon asioita, jotta kaikki menisi hyvin. Niin usein eteen tulee yllätyksiä, jotka pitäisi pystyä ennustamaan. Jonkun. Minunko?
Elämä on välillä sotkuista, ja sitten siitä opitaan, päättelin.
Siinä valvoessani ja harmitellessani keksin, että äiti voitaisiin istuttaa yhden päivän ajaksi äiti tavalliseen pyörätuoliin. Ehkä hän kykenisi siitä nojautumaan eteenpäin. En tietenkään voisi olla varma. Mutta voisimme kokeilla. Innostuin. Lähetin seuraavana aamuna toiveikkaan viestin hoivakotiin. Voisiko tämä toimia?
Kokeillaan! vastasi ihana hoitaja, tsemppihymiöiden kera. Tuli hyvä mieli siitä, että hoitajat miettivät kanssani, miten asiat sujuisivat hyvin.
Kerään jo voimia tähän reissuun. Olen ihan tyytyväinen, että lääkärit ja hoitajat eivät tiedä, että yksinkertainen käynti heidän luonaan vaatii läheiseltä monta päivää, ellei viikon henkistä psyykkaamista ja valmistautumista.
Siksi jokainen ystävällinen sana, ele, ilme ja ehdotus otetaan ilolla vastaan.
