Elämä on taitolaji

Moni ajattelee, että elämän tulisi olla onnea, iloa ja menestystä alusta loppuun saakka. Se on virhe ja vääristää todellisuutta. Elämään kuuluvat myös murheet, huolet ja surut. Muutoin ilo ja hauskuus eivät tunnu miltään.

Yhä useammin elämältä odotetaan paljon ja luullaan olemattomia. Ajatellaan kaikilla muilla olevan enemmän sitä tai tätä. Siitä ajatuksesta syntyvät kateus, kostonhimo ja ilkeys. Pettymyksestä, että jollain muulla on kaikki paremmin kuin itsellä.

Elämään liittyy myös paljon tulkintoja, jotka eivät siihen kuulu. Meille myydään unelmaa parisuhteesta, omasta kodista, lapsista, autoista, huipputyöpaikasta ja välttämättömistä tilpehööreistä. Se iskee epävarmuuteen kaivata jotain mitä meillä ei (vielä) ole. Siksi iso osa meistä kokee olevansa ulkopuolinen jostain.

Oikeasti elämässä on kyse eloonjäämisestä. Siitä, että tunnistaa uhkaajan kaverista ja sopivan ravinnon myrkyllisestä. Ja siitä, että opettelee tuntemaan itsensä, jotta voi olla avuksi ja hyödyksi muille. Kaksi asiaa ovat ihmiselle huonoksi: aivan liika tai aivan liian vähän. Elämä kun pyrkii aina kohti tasapainoa, kultaista keskitietä.

Älykkyys ei takaa elämässä viisautta. Viisauteen kuuluu henkinen ulottuvuus ja erilaiset kokemukset, joista on otettu opiksi. Se on ihmiseksi kasvamista kävelemään opettelemisesta lähtien. Elämä on yhtä maahan kaatumista ja ylösnousemista kuolemaan saakka.

Nykyihminen ei juuri näe arjessaan kuoleman hetkiä ja elämän rajallisuus hämärtyy. Siitä syystä monet tavoittelevat ikuista nuoruutta. Mutta vain yksi asia elämässä on muuttumatonta ja se on jatkuva muutos, kunnes ihminen kuollessaan pysähtyy. Mitä sen jälkeen tapahtuu, siitä on monta mielipidettä.

Elämässä on otettava vastaan myös kaikki inhimilliset tunteet. Niitä on kyettävä käsittelemään, paloittelemaan, palauttamaan alkulähteille ja oppimaan niistä uutta. Annettava tunteiden mennä ja tulla pilvien lailla taivaalla. Tunteita kun ei voi kahlita edes parisuhteessa. Toista ei voi rakastaa tahtomalla. Rakkauden on oltava aito tunne.

Elämän edessä jokainen ihminen on yhtä arvokas, kaunis ja erehtyväinen. Moni haluaa uskoa muista niin, mutta ajattelee itse olevansa arvoton. Miten olla silloin oikeudenmukainen muita kohtaan, jos ei näe rehellisesti omaa ihmisarvoaan tai rakasta itseään? Ei mitenkään.

On välttämätöntä oppia sanomaan elämän oikeissa kohdissa: hei, ole hyvä, kiitos, minä rakastan sinua, anteeksi ja olen pahoillani. Elämäntaitoa on tarkoittaa ja tuntea joka solullaan mitä sanoo, koska se kehittää empaattisuutta. Muutoin ei synny ihmisen kasvulle elintärkeää aitoa vuorovaikutusta, eikä ihmisen tarinaa.

Jokaisen ihmisen kasvu omaksi itsekseen on ainutlaatuinen tarina. Sen on tultava kuulluksi ja sitä on osattava kuunnella, koska yhteiskunta ja elämä on miljoonien ihmisten yhteinen tarina. Siksi eläminen on taitolaji.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille.

Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.