Hän sanoi olevansa kuin mytty

Edessäni seisoi salskeana nuorimies, joka oli aiemmin toimitettu psykiatriseen sairaalaan sekavassa tilassa. 
Tuomisena hänellä oli suklaalevy. ”Halusin tulla kiittämään teitä hoidostani”, hän sanoi
reippaasti.

Muistan hyvin sen yövuoron, kun hänet ensimmäisen kerran ohjattiin päivystyksestä psykiatriselle
osastolle. Näen hänet edelleen muistoissani istumassa tapaamishuoneen tuolissa harhaisena, hätäisenä ja nälkäisenä.

Hän ei jaksanut vastata kysymyksiini, mutta huudahteli ohitseni kuulemilleen harhoille. Nälkä
hänellä kuulemma oli ja paha olla. Hän söi hyvällä ruokahalulla, kävi suihkussa ja sujahti sairaalan
puhtaiden lakanoiden väliin.

Vapaapäivieni jälkeen tapasin hänet iltavuorossa uudelleen. Hänen kätensä viuhtoivat
vimmatusti ilmaa, ja punainen lanka hävisi pian puheesta. Häneen oli vaikea saada kontaktia
psykoosioireiden läpi.

OLIN LÄSNÄ ja kuuntelin. Se kuului vastuuhoitajana työhöni. Yhtäkkiä hän sanoi olevansa kuin mytty. Vanhempiensa pois heittämä ihmisroska. Koulussa kiusattu, syrjitty ja pilkattu.

Omahoitajana minä tunsin osan hänen tuskastaan. Hän testasi monet kerrat luottamustaan minuun. Menisinkö hänen seurassaan rikki, nauraisinko hänelle ivallisesti ja hylkäisinkö hänet lopulta?

Minä en luovuttanut. Hoitotiimin kanssa pidin hänestä itsepintaisesti huolta. Hän epäili motiivejani ja testasi rajojani. Työnohjauksessa puhuin monta kertaa keinottomuuden tunteitastani häntä hoitaessani.

YHTENÄ PÄIVÄNÄ tapahtui käänne. Mytty alkoi rauhoittua ja puhua hieman jäsennellymmin. Häneen palasi hauras ja hitaasti viipyilevä toivo. ”Minusta tulee vielä joskus automekaanikko”, hän sanoi varovaisen toiveikkaasti.

Vastasin hänelle, että hänestä voi tulla mitä tahansa. Mutta. Sitä ennen hänen olisi hyvä antaa aikaa toipumiselle, vahvistaa mieltään ja unelmiaan.

Hän puhui pitkään aivoista ja mielen toiminnasta autonmoottorivertauksin. Kuuntelin hiljaa nuoren miehen uhoa, itkua ja syvästi kipeitä asioita, joita hän ei sanojensa mukaan ollut koskaan aiemmin kertonut kellekään.

SEURASIN TARKASTI, kun hän kasvatti siipiä selkäänsä. Siitä tiesin, että pian minun tehtäväni psykiatrisena sairaanhoitajana olisi tehty. Hän lähtisi kotiin ja avohoitoon, eikä minua enää tarvittaisi hänen vierellään.

Hänen painettuaan osaston ulko-oven takanaan kiinni viivyin haikeissa mietteissä. Toivoin hänelle kaikkea hyvää. Ajattelin, etten koskaan enää tapaisi myttyä.

Yksityiskohtia on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.