Edessäni seisoi salskeana nuorimies, joka oli aiemmin toimitettu psykiatriseen sairaalaan sekavassa tilassa. Tuomisena hänellä oli suklaalevy. ”Halusin tulla kiittämään teitä hoidostani”, hän sanoi reippaasti.
Muistan hyvin sen yövuoron, kun hänet ensimmäisen kerran ohjattiin päivystyksestä psykiatriselle osastolle. Näen hänet edelleen muistoissani istumassa tapaamishuoneen tuolissa harhaisena, hätäisenä ja nälkäisenä.
Hän ei jaksanut vastata kysymyksiini, mutta huudahteli ohitseni kuulemilleen harhoille. Nälkä hänellä kuulemma oli ja paha olla. Hän söi hyvällä ruokahalulla, kävi suihkussa ja sujahti sairaalan puhtaiden lakanoiden väliin.
Vapaapäivieni jälkeen tapasin hänet iltavuorossa uudelleen. Hänen kätensä viuhtoivat vimmatusti ilmaa, ja punainen lanka hävisi pian puheesta. Häneen oli vaikea saada kontaktia psykoosioireiden läpi.