Hoitajat vain ruikuttavat ja uhriutuvat

Verkkokeskustelussa kirjoitin mielestäni hyvin perustellen hoitajien riittämättömistä työoloista ja huonosta palkasta. Tyypillinen hoitaja, joka aina vaan ruikuttaa ja uhriutuu, sain napakan vastauskommentin. Jäin keskustelun jälkeen miettimään kommenttia.

Uhriutumisella tarkoitetaan ilmeisesti mielensisäistä prosessia, jossa ihminen näkee itsensä voimattomana uhrina. Kommentin kirjoittaja saattoi tarkoittaa myös, että sairaanhoitajana minulla on aktiivinen ­– jopa manipulatiivinen – osa uhrin rooliin joutumisessa. Höpö höpö.

Kommentoija myös vihjaili, että uhrin rooli olisi minulle mieleen. Sen avulla keräisin säälipisteitä hoitoalalle. Hän ei olisi voinut olla enempää väärässä, mutta sai mukavasti vieritettyä vaikean keskustelunaiheen raiteiltaan. Pois siitä, että hoitajille tulee maksaa kunnon työstä kunnon palkka.

Ruikuttamiseen ja uhriutumiseen viittaaminen asiallisessa keskustelussa ovat rankkaa mitätöintiä. Uskon silti, että saamassani kommentissa oli totuuden siemen. Siis siitäkin huolimatta, että vastaus olisi kirjoitettu provokaatioyrityksenä.

Uhriutuminen olisi tavallaan ymmärrettävä, mutta myös kuluttava prosessi hoitotyössä itselle ja muille. Hoitoalalle tuleva voidaan kuitenkin ikään kuin houkutella jatkuvaan alemmuuskompleksiin matalapalkka-alasta ja huonoista työoloista. Sitä kuulee niin usein toisteltavan niin työpaikan kahvihuoneessa, valtakunnan politiikassa kuin mediassakin.

Muistan, miten itseeni suhtauduttiin hoitoalan untuvikkona. Ai, sinä olet vain hoitaja, et sitten ole kovin kiinnostunut rahasta ja menestyksestä ja et sitten päässyt lukemaan lääkäriksi, hoitoalaa tuntemattomat kommentoivat. Suomalaisessa julkisuudessa oli vähän roolimalleja menestyneistä ja työstään ylpeistä sairaanhoitajista, erityisesti miesoletetuista sellaisista. Juhlapuheissa hoitajia arvostettiin, mutta esimerkiksi palkkaneuvotteluissa tai sairaalan hierarkiassa oli heti toinen ääni kellossa.

Olisi ollut helppoa ikään kuin itseltään huomaamatta uhriutua ja alkaa vähätellä itseään ja tekemäänsä hoitotyötä. Sen sijaan vastasin takaisin sairaanhoitajan ammatin olevan maailman paras ammatti. Sama kommentti saa edelleen hoitotyön opiskelijat hereille heitä opettaessani.

Kutsun hoitotyön opiskelijoita myös aina kollegoikseni, koska sain - ja saan - itse osakseni kollegiaalista kohtelua. Se on omaa ammattikuntaa arvostavaa puhetta, jolloin vahva hoitajan ammatti-identiteetti saa tilaa kasvaa. Ammattiylpeys kun ei voi rakentua vieraista pöydistä huutelun varaan.

Kaikenlainen uhriutumiseen viittaaminen loppuu, kun alkaa itse ajatella uudella tavalla hoitoalalle tarjotusta kärsimystarinasta. Asenteen voi hoitoalan uransa osalta kirjoittaa uudelleen ja ajaa tärkeäksi kokemiaan asioita, säikkymättä saamaansa palautetta. Kaikki muutos lähtee lopulta pienistä sanoista, päivittäisistä teoista ja lujista päätöksistä niiden takana.  

En ole ajautunut muun muassa sairaanhoitajaksi, opettajaksi, tietokirjailijaksi tai sosiaalisen median vaikuttajaksi. Olen valinnut tieni, tullut valituksi, saanut tukea ja tehnyt niska limassa töitä urani eteen. Siksi minun on helppo vastata klassiseen kysymykseen, jos et olisi uhri niin mikä tai kuka olisit. En koe itseäni uhriksi, vaan niin monesta tiukasta paikasta urani aikana selvinneeksi. Kuten ensimmäisestä kuolevan potilaan kohtaamisesta. 

Ajattelen aina, ettei enempää tarvitse hoitotyössä yrittää, kun on parhaansa tehnyt. Armollisuus ja myötätunto itseä ja kollegoita kohtaan löytyy, kun ajattelee tekevänsä parhaansa annetuilla resursseilla. Kun näkee hoitotyössä pieniä kiitollisuuden aiheita, voi keskittyä työhönsä ja vastata viileän rauhallisesti hoitajat vain ruikuttavat ja uhriutuvat -kommentteihin takaisin tai jättää haukotellen kommentit omaan arvoonsa.

Lue myös: Mikä hoitotyössä on niin mahtavaa? 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.