Kuuntelin liikuttavia puheita, katselin kostuvia silmäkulmia ja tunnistin työkavereita vuosien takaa. Istuin pidetyn hoitotyön esimiehen eläkeläiskahveilla. Säntillinen, lämminhenkinen ja monella tapaa rohkea mies olisi pian poissa. Kaipuu ja ikävä leijailivat ilmassa kuin hautajaisissa, ikään kuin iloisuuden vastapainona. Tästä syystä en yleensä pidä läksiäisistä.
Näille kahveille en olisi koskaan halunnut osallistua. En olisi halunnut luopua esimiehestä, jonka ovi oli aina auki, oli asia mikä tahansa. Tutusta vuosien takaa, jonka kanssa asiat sujuivat kuin itsestään. Luottoa ja joustoa löytyi puolin ja toisin, kun hoitotyössä oltiin välillä mahdottomalta tuntuvien haasteiden edessä. Hänen alaisuudessaan se, ettei ehtinyt tehdä työtään kunnolla oli poikkeustilanne.
Kaikkein tärkein asia nousi esiin hänelle pidetyssä puheessa. Esimieheni oli ollut uransa alusta asti aina hoitajien puolella. Palautteen antaminen ja reiluus olivat hänen tavaramerkkejään. Omassa puheessaan hän surkutteli, miten tietokoneet ja sähköpostitulva olivat alkaneet viime vuosina syödä yhä enemmän aikaa kasvokkain keskusteluilta hoitohenkilökunnan kanssa.
