Kuva: Canva

Lyöty, potkittu ja syljetty

Heitin sosiaalisessa mediassa seuraajilleni seuraavan arvoituksen.

Työtehtävissä 73 prosenttia on lyöty, 59 prosenttia potkittu, 56 prosenttia syljetty ja 44 prosenttia heitelty tavaroilla. Heistä 32 prosenttia on tönitty, 24 prosenttia saanut tappouhkauksen ja yhdeksää prosenttia uhattu teräaseella. 96 prosenttia vastaajista ilmoitti väkivallan tekijäksi asiakkaat. Kyselyyn vastasi 4 023 henkeä. Arvaatko, mistä kolmesta alasta on kyse?

Vastauksia alkoi tulvia erityisesti Twitterissä heti. Veikattiin muun muassa poliisia, pysäköinnin- tai järjestyksenvalvojaa, taksinkuljettajaa ja jalkapalloerotuomaria. Nopeasti sain myös useita viestejä, joissa vastaus oli aivan oikein. Kyseessä ovat sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaiset.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Aula Researchin Tehyn toimeksiannosta tekemän kyselyn tulokset ovat kylmäävää luettavaa. Joka neljäs vastaaja on saanut työssään tappouhkauksen. Tulos on pysäyttävä ja pöyristyttävä. Sairaanhoitajana en ole valitettavasti yllättynyt vastauksista.

En ole yli parikymmentä vuotta kestäneen urani aikana tehnyt yhtään väkivallasta ja sen uhasta vapaata työkuukautta, puhumattakaan vuodesta. Yhtenä vuonna laskin saaneeni yhdeksän tappouhkausta potilailta ja heidän läheisiltään. Väkivallan kasvava uhka on yksi lukuisista syistä tehdä töitä vain keikkasairaanhoitajana.

Karua kieltä kertovat myös kymmenet saamani viestit työntekijöiltä. Yhtä hoitajaa oli raskaana ollessa uhattu saksilla. Toisia heitelty sillä, mikä käteen ensimmäiseksi sattuu, kuten tuoleilla, mukeilla ja kirveellä. Aina työvuoroista ei ollut tultu ehjänä kotiin ilman murtuneita sormia tai kuristusjälkiä kaulalla. Hoitajia, kuten muitakin sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisia, oli lyöty, potkittu ja syljetty.

On sairasta ajatella, että potilaalla on aina oikeus hoitoon, mutta häntä hoitavalla henkilöllä ei olisi aina oikeutta koskemattomuuteen. On aivan ilmeistä, että nykyinen tilanne loukkaa hoitajan oikeustajua. Se turruttaa ajattelemaan, että väkivaltainen käytös hoitajaa kohtaan muka kuuluisi arkiseen työnkuvaan.

Vakavasta ilmiöstä sosiaali-, terveys- ja kasvatusalalla kertoo, ettei koetusta väkivallasta aina kyselyn tulosten mukaan kerrottu eteenpäin työpaikalla. Syitä olivat esimerkiksi väkivallan kokeminen osaksi työtä, seurausten pelko tai se, ettei asiasta kertominen muuttaisi työpaikalla mitään. Eikä ihme, sillä 39 prosenttia kyselyyn vastanneista toi esiin, ettei asiasta kertomisesta seurannut työpaikalla jatkotoimia.

Minua muistutettiin saamissani viesteissä myös siitä, että potilaat ja asiakkaat eivät sairauttaan ymmärtäneet tekojaan. Totta, mutta se on vain puolitotuus hoitajien kokemasta väkivallasta ja väkivallan uhasta. Osa ihmisistä on ilkeitä, manipulatiivisia, hyökkääviä tai väkivaltaisia hoitajia kohtaan ilman sitä suoranaisesti selittävää tilaa, sairautta tai sen oireita.

On väkivallan syy mikä tahansa, niin napakasta potkusta jää kipeä mustelma, murtuma tai muisto. Ammattirooli ei suojaa ihmistä sen takana säryltä, kivulta tai traumatisoitumiselta. Turha on hihkua sitäkään, että vaihda alaa, jollet kestä työssäsi väkivaltaa. Tässä hoitajapulassa ratkaisut on löydyttävä jostain muualta.

Sanotaan tämä nyt vain yhden kerran. Jos väkivaltaluvut ovat vuosi vuoden perään näin pöyristyttäviä, niin hoitajaa suojaavat toimenpiteet eivät tietenkään ole riittäviä. Jos potilas tai asiakas on ymmärtämättään väkivaltainen, niin työntekijän työparina on toimittava suojelu- tai turva-alan ammattilainen. Usein kuulen vastaukseksi, että eihän meillä ole varaa palkata vaadittavaa määrää ammattilaisia turvaamaan hoitajan arkista työtä.

Alentuneeseen työkykyyn, sairauslomiin, työkyvyttömyyteen, hoitovirheisiin, oikeudenkäynteihin ja alanvaihtajiin meillä sen sijaan näyttää olevan varaa. Vallitsevan tilanteen muuttaminen lähtee siitä, ettei väkivaltakokemuksiamme luulla poliisin tai järjestyksenvalvojan kokemuksiksi. Siksi on tunnustettava reilusti, että hoitajan oikeuksia puuttua väkivaltaan ja sen uhkaan on välittömästi parannettava lainsäädännöllä ja konkreettisilla toimenpiteillä.

Potilaiden, läheisten, saattajien tai paikalla olevien on ymmärrettävä, ettei yhtä aikaa voi saada apua, uhkailla ja käydä käsiksi auttajaan. Jo uhkaamisesta tulisi koitua välittömiä seurauksia tekijälle. Ei voida loputtomasti vedota hoitajana velvollisuuteeni auttaa ihmisiä miettimättä, onko seuraava työtehtävä minulle hengenvaarallinen.

Lue myös: ”Tällaista on jokaisessa hoitotyön paikassa”

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Päivi Hämäläinen kuva

Blogissa mainittiin, ettei ole varaa pallkata turvamiehiä. Onko siis varaa sallia työntekijöiden kohdata väkivaltaa, epäasiallista kohtelua ja mahdollisesti traumatisoitua tästä. Tai saattaahan olla tulevaisuudessa Uuden SOTE:n yhteydessä, ettei meille ole palkkaakaan varaa maksaa. Oli eilen uutisissa (30.5), että uuuden soten valmistelusta puuttuu hoitajilta palkan maksun rahoituksen mallista miljoonia vai oliko peräti kymmeniämiljoonia. Miten voi olla tämä mahdollista, kun SOTE:a jo muutama kerta mallinnettu. Käsittämätöntä. Tässä näkee miten vähän hoitoalaa arvostetaan, unohdetaan mistä hoitajille palkkarahat saadaan. Nytkin teemme omassaorganisaatiossa vajaalla miehityksellä työtä, kun ei ole sijaisia ja yhtään enempää ei heru euroja tilille. Ei siitä että potilaita on enempi/hoitaja, potilaat enempi hoitoisia eli raskaita hoitaa ja hoitotarvikkeet/suojaimet pitää miettiä riittävyyttä ja välineet ovat sellaisia, että pitää katsoa onko meidän nosturi/pesulaveri/vuode/istuimet sopivia painorajoitukseltaan/kooltaan oikeita, kun ovat vanhoja välineitä.  Siis rahanmenoa on kyllä muutoinkin. 

Mainos
Mainos