Kuva: Canva

”Tällaista on jokaisessa hoitotyön paikassa”

Tällaista on jokaisessa hoitotyön paikassa, sain esinaiselta vastauksen. Olin hetki sitten kysynyt suoraan, miksi hoitajat voivat keikkatyöpaikassani silminnähden niin huonosti. En unohda saamaani vastausta koskaan.

Työpaikalla oli työpahoinvoinnin suhteen vallalla hyssyttelykulttuuri. Hoitajien huonoja kokemuksia ja itkunsekaisia puheenvuoroja työpaikkakokouksissa pyrittiin vaientamaan. Oli hyökkäämällä puolustautumista ja hoitohenkilökunnan läksyttämistä siitä, ettei missään ole tämän parempaa työilmapiiriä tarjolla. Hoitajat kun nyt vaan ovat susia toinen toisilleen. Ota tai jätä.

Harvoin minulle on valehdeltu samalla tavoin päin naamaa urani aikana. Vastauksellaan takaisin sivaltanut esinainen ei tainnut täysin ymmärtää, että toimin keikkalaisena. Ehkä tällainen lyttääminen ja manipulointi toimii vakituiseen hoitohenkilökuntaan, kun sitä hokee vuodesta toiseen. Minä taas näen vuodessa useita kymmeniä hoitoalan työpaikkoja.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Voin käsi sydämellä sanoa, ettei kaikissa hoitoalan työpaikoissa ole samanlaista. On työpaikkoja, jossa on hyvä henki. Kaikenlaiseen kiusaamiseen ja väkivaltaan puututaan esihenkilön taholta. Työvuoroihin on keikkasairaanhoitajana mukava tulla tietäen, että kaikkien työpanosta arvostetaan.

Hoitajan ei pidä koskaan tyytyä saamaani vastaukseen. Ikään kuin huonot työolot tai työilmapiiri olisivat luonnonlaki. Asia, jolle työntekijät ja esimies eivät voi yhtään mitään. Meillä on käytössä työterveyspalveluita, työturvallisuuspalveluita, luottamusmiehiä, ammattiliittoja ja työnohjaajia, jos työilmapiiri ei omin voimin parane. Mutta hukassa ollaan, jos esihenkilö nostaa kädet pystyyn tai toimii positiivisen kehityksen tukkeena.

En etsi tilanteesta syyllisiä. Uskon, että työpaikalla oli ajauduttu pattitilanteeseen koko porukan taitamattomuutta ja huolimattomuutta. Pieniin työilmapiiriä heikentäviin asioihin ei ollut osattu tarttua ajoissa. Ei oltu tyytyväisiä vallitseviin työoloihin, muttei osattu tehdä vaikuttavia tekoja tilanteen korjaamiseksikaan.

Menin seuraavana päivänä keikalle toiseen työyksikköön. Meininki oli aivan toinen. Työilmapiiri oli terveen oloinen heti ulko-ovelta sisään astuessani, eivätkä vaistoni pettäneet. Olisi tehnyt mieli marssittaa edellisen päivän esinainen paikan päälle. Katsoa häntä syvälle silmiin ja sanoa painokkaasti, että tässä nyt näet, ei jokaisessa hoitotyön työpaikassa ole kuten teillä.

Koko hoitoalaa ei voi vetää lokaan yhden tai muutaman tekohengitystä tarvitsevan työyksikön vuoksi. Ei edes yrityksenä saada viheliäisessä hoitajapulassa hoitajia pysymään huonosti voivassa työpaikassa. On tultava aika, jolloin peli on vihellettävä poikki ja koko työporukan kurkattava peiliin.

Mainitsemani esinainen olisi voinut heti todeta minulle, että huomioni on oikea. Tekosyiden latelun lopettaminen on perusedellytys, jotta hän olisi voinut laittaa työskentelyolosuhteet yhdessä vakituisten hoitajien kanssa kuntoon. Nyt niin ei käynyt, enkä toista keikkatyövuoroa siihen työyksikköön tehnyt.

Hoitajat ja esihenkilöt, olenko ainoa, jolla on vastaava kokemus? 

Lue myös: Hoitaja, työlläsi on väliä

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Anneli  kuva

Kyllä, työyhteisön ilmapiirin pystyy aistimaan välittömästi, kun sisään astuu.
En kadehdi esihenkilöiden työtä:ovat työntekijöiden ja esimiestensä puristuksessa. Miksi organisaation johtajat eivät kuuntele alhaalta tulevia viestejä? Eikä edes esihenkilöiden viestejä? Muutos ja työn kehittäminen on hyvä asia, jos se perustellaan ja yhdessä todetaan tarpeellisiksi, mutta joskus pitää hetkeksi jäädä hengähtämään ja katsomaan, olivatko muutokset järkeviä. Isoissa organisaatioissa erilaiset työryhmät pohtivan hoitotyön kehittämistä miettimättä, kuinka paljon aikaa se vaatii ruohonjuuritasolla. Usein kehityskohteiden tarpeellisuutta ei edes kysytä suorittavalta tasolta.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Totta. Aika pian asian tosiaan aistii, näkee ja kuulee. En myöskään kadehdi esimiehen työtä puun ja kuoren välissä. Se on ajoittain varsin yksinäistä ja tuulinen paikka.

Käyttäjän Tarja kuva

Niin totta, ikäväkseni olen saanut huomata aivan saman asian. On paikkoja, joissa kollegat ei puhu edes rapsa asioita keikkalaisille vaan läsnäoleville talon hoitohenkilöstelle! Aivan kuin olisin näkymätön hoitaja siihen asti kunnes olemme päässeet itse hoitotyöhön. Sitten juoksutetaan ja annetaan kaikki ns. Haasteelliset asukkaat Keikkalaisena hoidettavaksi! Kysyt jotain, ehkä saat vastuksen tai toisinaan puhut kuuroille korville! Itse myös en mene uudestaan paikkoihin, joissa ei arvosteta työpanostani ja kohdellaan kuin olisin kakkosluokan kansalainen. Itse aina tervehdin ja esittelen itseni hymyssä suin, olen töissä positiivinen ja keskustelutaitoinen mutta ikävä kyllä kun vastaanotto tai kokonaan sen puute on laiminlyöty niin minua ei siellä enään silloin tarvita. Äänestän nykyisin jaloillani! Asiat ei muutu, jos sietää huonoa kohtelua myös esihenkilö tasolta tätä saanut kokea!

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Ikävä kuulla. Onneksi löytyy myös niitä hyviä keikkapaikkoja. Sellaisia, jossa keikkalaisen työpanosta arvostetaan, kuten kuuluukin.

Käyttäjän Essi Paulamäki kuva

Ihminen on apina ja susi. Kovin kaukana näistä ei tosiaan olla. Säännöistä sovitaan sanattomasti ja todella nopeasti. Kun pomo poistuu osastolta, alkaa työvuorossa mittely siitä, kuka on lauman alfa ja kuka kantaa vastuun - johon kuitenkin uupuu eikä jaksa sitä kantaa, ei saa siitä koskaan omasta mielestään ansaitsemaansa huomiota eikä tule ikinä kuulluksi tavalla, jolla haluaisi.

Eri ihmiset toteuttavat töissä omia agendoitaan. Yksille aika on se kriittisin. Vahditaan, kuka työaikaa mihinkin käyttää. Tullaanko ajoissa, montako vessataukoa pidetään. On syötävä samaan aikaan. Työn ajoittaminen ihan omaa logiikkaa käyttäen on kiellettyä. Toisille työ on ikioma reviiri, jonne tunkeilijoilla ei ole asiaa. Ja jokainen keikkalainen on uhka järjestykselle. Toiset taas ovat tapakulttuurin orjia. On pakko tehdä asiat tietyllä itselle ominaisella tavalla ja jos et tee samalla tavalla, niin olet uhka.

Keikkalaisen tai uuden työntekijän tullessa osastolle "kantikset" kokevat rivinsä uhatuksi, kokoavat linjansa ja "kyllä ennen oli kaikki paremmin" -meininki alkaa. Ihanasti tehdään selväksi, ettei ole mitään asiaa tähän joukkoon.

Keikkalaisena tutkii ryhmää, sen kulttuuria ja toimintatapoja ulkopuolelta. Mikä on tässä paikassa uutta ja hyvää, mitä voin täältä oppia - se olisi se hyvä kehä. Sen sijaan usein ahdistutaan keikkalaisen aiheuttamasta pelosta: monenkolaisia virheitä se tekee ja mitä kaikkea se sössii ja uskaltaako sille antaa töitä ja ymmärtääkö se edes mitä on tekemässä ja onko sillä työkokemusta ja montako potilasta se tappaa ja niin edelleen. Kuinka paljon sen jälkiä joutuu siivoamaan ja onko siitä mitään hyötyä. Kuinka paljon se uhkaa rutiineja ja ymmärtääkö se kuinka täällä on aina tehty ja tajuaako se yhtään, että mikä on meidän hierarkia.

Kaiken hyvän alku on luottamus. Jos ei voida luottaa omaan ammattitaitoon, ei voida luottaa toisiinkaan. Jos muistellaan omia virheitä, ei todellakaan ymmärretä virheiden olevan osa ammatillista kasvua. Ja jos pelätään toisia ihmisiä, ne ovat uhka enemmän kuin mahdollisuus. Ja pelko, se se vasta kuormittaa.

Suomessa on kummallisen luterilainen ajatus työstä. Jos se ei ole ihan hirveän vaikeaa ja raskasta ja pahalta tunnu, niin sehän on harrastelua, eikä työtä. Ja jos minulla on paha olla, niin täytyy olla muillakin. Jos en minä saa joustoa niin ei kyllä kukaan muukaan. Jos ei minulla ole kivaa, niin ei todellakaan kellään muullakaan saa olla. Ja kukaan muuhan ei vastuuta kanna kuin minä ainoastaan.

Vähättely, syyllistäminen, uhkailu, nälviminen, dissaaminen, ohittaminen, vaikeneminen, saikuttaminen. Kun ei uskalla tai saa olla omaa mieltä, niin passiivis-aggressiivinen protestointi ottaa vallan.

Valitettava tosiasia se on, että hoitajat puukottelevat toisiaan ilomielin selkään. Mistä voitaisiin hoitajille rakentaa kollegiaalisuus? Yhtä tiukat rivit kuin lääkäreillä? Kaveria ei jätetä - kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, asialliset hommat suoritetaan ja loppuaika ollaan kuin ellun kanat?

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Olen samaa mieltä siitä, että kaiken alku on luottamus työkaveriin ja ammattitaitoon. Siitä olen erimieltä, että kaikki hoitajat puukottavat toisiaan selkään. Minulla on ainakin ollut vuosien aikana myös upeita hoitajakollegoita, jotka eivät sellaista tee.

Käyttäjän Essi Paulamäki kuva

Mukavia tyyppejä on kyllä joka paikassa, ja monen kanssa jäädään kavereiksi. Silti ne kivat ja hiljaiset jäävät varjoon eivätkä uskalla suutaan avata saati julkisesti kaveerata, etteivät jäisi portinvartijoiden hampaisiin itse.

Ilmapiirin myrkyttäjillä on syvä uhriutumisen kokemus, että heidät ohitetaan, heitä kiusataan, heistä ei välitetä - ja saavat pitää paikkansa kun kostavat tämän kaikille muille, opiskelijoille ja keikkalaisille. Monella osastolla lähtevät ihmiset näiden myrkynkeittäjien ympäriltä pakoon eikä muutosta tule, kenellekään, koska marttyyrit.

Pikkupomoilmiö on esimiehen osaamisen kyseenalaistamista. Jos tehtäisiin töitä töiden vuoksi ja keskityttäisiin työssä oleelliseen eikä työkavereiden kyttäämiseen, niin kaikilla olisi helpompi hengittää.

Uhka siitä, että kuka täältä seuraavaksi lähtee on painostava kaveri. Entäs jos en riitä ja en olekaan tarpeellinen. Mistä löydän seuraavan työn.

Keikkalaisena on jokseenkin suojassa, koska keikkalainen ei ole uhka, on vain käymässä. Puolenkin vuoden sijaisuus tai suora rekry saa hirveän älämölön aikaiseksi. Kuka toi oikein kuvittelee olevansa ja mitä se luulee täällä tekevänsä ja onkohan sillä edes työkokemusta. Keikkalaisena riittää, että tekee työt, jotka osoitetaan. Yhteisöön kuuluvan/ pyrkivän täytyy sietää kaikkea muuta vähättelyä, mitätöintiä, tylyttämistä ja syyllistämistä. Portinvartijoina toimivilla pikkupomoilla on yhteisön ja työn suhteen usein aivan eri agendat, kuin esimiehellä.

Olen miettinyt usein, että tiedostavatko ihmiset oikeasti, miten työssä käyttäytyvät, onko se tietoista peliä vai tidostamatonta. Joka tapauksessa esimiehen ja yrityksen pitäisi myös herätä siihen, jos jonkun osaston ovi käy tiuhaan.

Terveysalalla sellaista aspektia kuin "sosiaalinen terveys" ei tunnisteta lainkaan. Kuormittavat ihmissuhteet ja niiden aiheuttamat mielenterveyttä uhkaavat ongelmat suhteessa työntekijöihin eivät voi olla mikään osatekijä, kun edes fyysistä koskemattomuutta ei kyetä kaikissa yksiköissä takaamaan. Siinäpä ajatuksen poikasta itämään.

Käyttäjän Hanna kuva

Essi Paulamäki kirjoitti niin osuvasti syyn miksi lähdin Suomesta pois hoitotyötään ulkomaille: ” Suomessa on kummallisen luterilainen ajatus työstä. Jos se ei ole ihan hirveän vaikeaa ja raskasta ja pahalta tunnu, niin sehän on harrastelua, eikä työtä. Ja jos minulla on paha olla, niin täytyy olla muillakin. Jos en minä saa joustoa niin ei kyllä kukaan muukaan. Jos ei minulla ole kivaa, niin ei todellakaan kellään muullakaan saa olla. Ja kukaan muuhan ei vastuuta kanna kuin minä ainoastaan.

Vähättely, syyllistäminen, uhkailu, nälviminen, dissaaminen, ohittaminen, vaikeneminen, saikuttaminen. Kun ei uskalla tai saa olla omaa mieltä, niin passiivis-aggressiivinen protestointi ottaa vallan.” Ulkomailla en ole havainnut tätä kulttuuria ja olen saanut hengittää vapaasti myös töissä. Toinen syy oli naurettavan huono palkka ostovoimaan verrattuna. Voin paljon paremmin ja viihdyn työssäni nyt.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Olen myös tehnyt töitä ulkomailla eri ammateissa ja asemissa. Työkulttuuri on joka maassa omanlaisensa, mutta on ulkomailla työskentelyssä ja asumisessa omat haasteensa ja integroitumisen asteensa. Voin silti sanoa, että myös minulle sopii keikkatyöt ja asuminen ulkomailla. Hienoa kuulla, että olet löytänyt oman paikkasi ulkomailta.

Käyttäjän Anita kuva

Olen töissä ulkomailla pienessä tiimissä, meillä ei ole pomoja, vaan päävastuu on jokaisella vuorollaan. Me luotamme toistemme ammattitaitoon, tunnemme toisemme jo tosi hyvin. Yhteiset kävelyt ja ravintolaillat antavat enemmän yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Ja jos ilmenee jotain erimielisyyksiä niin puhumme ne heti puhtaaksi ettei asia suurene. On hienoa huomata että minuakin kuunnellaan varsinkin haavanhoidossa, vaikka olen ulkomaalainen. Välillä se on kyllä rasite varsinkin kotihoidon asiakkailla on ennakkokäsityksiä. Ja yleisesti ottaen naiset puukottavat toisiaan selkään oli mikä maa tahansa. Miehet ovat reilumpia toisiaan kohtaan. Ainut asia missä tunnen olevani ulkopuolinen on se että kaikki muut collegat ovat uskovaiset ja siinä mielessä en kuulu heidän " joukkoon". Ja muutenkin kun on ulkomaalainen niin aina pysty ulkomaslaisena... Mutta yleisesti ottaen todella kiva työ ja joka päivä opin aina jotain uutta!

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Mielenkiintoista kuulla, miten muualla asioita hoidetaan. Demokraattinen tiimi on varmasti myös yksi toimiva tapa hoitaa yhteisiä asioita.

Mainos
Mainos