Vuoden 1925 ensimmäisessä Sairaanhoitajatarlehdessä on mielenkiintoinen juttu. Siinä sairaanhoitajatar kirjoittaa nimimerkin takaa ja otsikolla Mielisairasten hoitoa vaikeuttavista ennakkoluuloista. Tekstin kieliasu on vanhahtava, mutta aihe on valitettavan moderni.
Nimimerkki L. S. kirjoittaa: hyvin yleistä on vielä, että mielitaudit käsitetään yhdeksi ja samaksi tautimuodoksi n. s. >>hulluudeksi>>. Hän toteaa, että ”näin uskoo mikä mies hyvänsä pystyvänsä arvostelemaan, kuka on mielisairas ja joutuu ymmälle, jos lääkäri ilmoittaa hiljaisen, mukautuvaisen, asiallisen ja tolkullisen, mutta syvästi alakuloisen, itsesyytösten ja kuolemanpelon vaivaan ihmisen sairastavan mielitautia, ja vieläpä sen laatuista, että sairaalahoito on välttämätön. Reilut 90 vuotta myöhemmin törmään edelleen mielenterveyden häiriöihin liittyviin pelkoihin ja leimaamiseen – vaikka paljon hyvää työtä tehdään niiden poistamiseksi.
Viimeksi kesänä keskustelin potilaan ja hänen läheisensä kanssa, miten psykiatriselta osastolta avohoitoon ja kotiin palaavaan suhtaudutaan negatiivisesti naapurustossa. Ja miten kurjalta läheisestä oli tuntunut, kun naapuri oli käyttänyt keskustelussa halventavia sanoja, kuten hullujenhuone. Nimimerkki L. S. pukee kokemuksen sanoiksi: miten monien kymmenien paranevien sairasten ensimmäisiä murheita on se, että heitä tuskin kukaan enää pitää kotipuolella >>entisenveroisena>>, >>kyllä sitä saapi toisenkin kerran kuulla, että on ollut >>hullujenhuoneessa>>. Hän jatkaa huomauttaen, ettei nimitystä hullujenhuone ole soveliasta käyttää enää 50-luvulla.
