Mainio – Jan Holmberg

Vapaus on eläkkeellä keikkailevalle hoitajalle tärkeintä

Kuvateksti
Kuva: Unsplash

- Olipa kiva tulla tänne taas keikalle, huikkaa tuttu hoitaja minulle jo ovelta.

Hän on jäänyt jo monta vuotta sitten vanhuuseläkkeelle. Mietin usein näitä hoitoalan tervaskantoja hoitajakollegoina. Mikä saa heidät jatkamaan hoitajan raskasta työuraa vielä eläkkeelle pääsyn jälkeen?

Ilman eläkkeellä olevien hoitajien työpanosta vuorojen paikkaaminen olisi hoitoalalla varmasti hankalampaa. Tosin eläkeläiset ovat kuin luonnonvoima. Välillä heidät saa houkuteltua helpolla töihin ja välillä heillä on muuta menoa.

Mainos alkaa
Turvan mainos.
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Turvan mainos.
Mainos päättyy

Päätän haastatella tuntemiani keikkaa tekeviä jo vanhuuseläkkeellä olevia hoitajia. Ensimmäiseksi kysyn, mikseivät he vietä leppoisia eläkepäiviä vapaana kuin taivaan lintu. Huokaise helpotuksesta ja syljeskele kattoon, kun työura on vihdoin ohi.

Moni vastaa, että eläkkeellä oleminen oli aluksi hauskaa ja vapauttavaa. Kun haaveet matkustelusta ja harrastamisesta oli toteutettu, iski tylsyys ja laiskistuminen. Tekevälle ihmiselle kotona loikoilu oli kuin myrkkyä.

Kukaan haastattelemistani hoitajista ei halunnut ottaa vastaan vakityötä. Se koettiin liian raskaaksi. Lyhyet keikat ja määräaikaisuus olivat heidän mieleensä. Tärkeää oli vapaus valita, milloin hoitotyötä tekee ja milloin ei. Monella oli myös mummokeikkaa lastenlasten kanssa. Sille piti myös jäädä riittävästi aikaa.

Mielenkiintoista oli rahasta puhuminen. Se ei eläkeläisten mielestä ollut ykkösjuttu, vaikka raha toki kelpasi pienen eläkkeen päälle. Hoitotyössä palkkaa tärkeämpää oli sen merkityksellisyys ja imu vuorovaikutukseen potilaiden kanssa. Vahva ajatus siitä, että itsellä oli vielä paljon annettavaa potilaille ja työelämälle.

Tärkeää vaikutti olevan sekin, että roikkui työn kautta ajassa kiinni. Silloin sai olla nuorempien ihmisten kanssa tekemisissä ja koki itsensä tarpeelliseksi. Moni koki jäävänsä eläkkeellä helposti syrjään yhteiskunnan menosta ja hoitoalan vauhdista. Neljä seinää kaatuivat äkkiä päälle, vaikka harrastemenoja olisi ollutkin.

Kaikki myönsivät, että vuosien kertyminen tuntui töissä. Hoitotyö oli aiempaa teknisempää ja uutta tietoa tuli paljon. Työrupeamat väsyttivät enemmän ja palautuminen kesti pidempään, kun nuorempana. Harva teki enää yövuoroja.

Hoitotyötä tekeville eläkeläisille työvuorojen määrän ja ajoituksen piti olla tiukasti omissa käsissä. Moni kuitenkin myönsi, että oli suostunut tulemaan työkeikalle, kun oli oikein maaniteltu. Heitä säälitti, että muut hoitajat olisivat joutuneet tekemään työvuorot vajaalla miehityksellä. Muussa tapauksessa kesämökki tai lomamatka olisi vienyt voiton työvuorosta.

Yksi sana tuntui monesta kirosanalta, kutsumus. He tekivät töitä mielenkiinnosta hoitotyötä kohtaan. He seurasivat tarkasti ajan ilmiöitä ja hoitoalaa. Olivat uteliaita, elämänmyönteisiä ja aikaansaavia. He eivät määritelleet sitä kutsumukseksi.

Viimeinen kysymykseni koski keikkailun lopettamista. Yksikään hoitajista ei osannut vastata kysymykseen tarkasti. Keikkailu loppuisi, jos terveys ei sitä yllättäen sallisi tai työnteko ei vaan yhtenä päivänä enää maistuisi. Tärkeää oli vapaus senkin päätöksen suhteen.

Lue myös: Millaiseen hoitajaan potilas luottaa?

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Mainio Jan Holmberg.
Kirjoittajana

Mainio – Jan Holmberg

Olen sairaanhoitaja, kouluttaja ja tietokirjailija. Bloggaan mainioista asioista, jotka eivät jätä kylmäksi.

Katso kaikki kirjoitukset