Hoitotyö ei ole aina herkkua, mutta se on tärkeää ja merkityksellistä

Olen ollut seitsemän viikkoa hoitajana kotihoidossa määräaikaisena sijaisena. Kun vertaan itseäni tänään siihen ihmiseen, joka olin kun aloitin, huomaan selvästi, millaisen järisyttävän harppauksen olen ottanut ammatillisesti. Ja todellakin – näin lyhyessä ajassa, sitä ihmettelen itsekin. 

Rohkeutta ja itsevarmuutta on tullut rutkasti, ja joka työvuorossa koen tekeväni jotain merkittävää yhteiskuntamme hyväksi. Toki olen nopea ja utelias oppimaan, mutta silti. Eikä oppiminen ole koskenut vain kädentaitoja, vaan olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä. Olen huomannut olevani napakka hoitaja, mutta samalla rauhallinen. Rauhallisuus on uusi piirre itsessäni.

Asenteella on merkitystä. Sitä ovat ikääntyneet minulle tietämättään opettaneet. Suurimmalla osalla asiakkaista kun on loistava huumorintaju ja valoisa elämänkatsomus, vaikka jalat eivät enää kantaisi eikä muistikaan pelaisi kuten aiemmin ja elämänhistoriassa olisi enemmän tragedioita kuin yhdelle ihmiselle soisi kannettavaksi annettavan.

Työ on ollut sitä, mitä kuvittelinkin sen olevan, eli pitkälti perushoitoa. Lääkkeiden antamista, vaipanvaihtoa, pesuja sängyssä ja suihkuja kylpyhuoneessa, tukisiteiden ja lentosukkien laittoa. Verensokerien ja verenpaineen mittausta. Jalkojen rasvaamista, aterian lämmittämistä, roskien viemistä, asiakkaan kanssa ulkoilua ja seurustelua sekä kauppatilausten tekemistä.

Mutta näiden päälle on yksi asia, jonka merkitystä työssä en voi korostaa liikaa, ja se on läsnäolo. Monille kotihoidon hoitaja voi olla sen päivän ainoa ihmiskontakti. Silloin on oltava läsnä ja kiinnostunut ihmisestä, vaikka se olisi työvuoron kymmenes käynti. Omaa väsymystä ja turhautumista ei saa näyttää ulospäin, ei myöskään kiirettä.

pari vuotta sitten en edes osannut kuvitella itseäni hoitoalalle, hyvä jos vieläkään. Hoitotyö ei ole aina herkkua, mutta se on tärkeää ja merkityksellistä. Itselleni kävi kotihoidossa sama kuin ensimmäisessä harjoittelussa viime syksynä: Kunnioitus alan perustyötä tekeviä kohtaan vahvistui entisestään. Mutta samalla kasvoi huoli – entä jos he eivät jaksakaan, mitä sitten tapahtuu? Se on asia, jota yhteiskuntamme ei kannattaisi vähätellä.

Lukitsen pyöräni erään taloyhtiön rapun edessä. Koko arkipyhän on satanut, ja olen polkenut pyörällä ristiin rastiin asiakkaalta toiselle. Housujen takamus on kastunut märästä satulasta monta kertaa, ja tukka kehystää kasvoja käkkärinä hapsuina. Sade valuu pitkin ohimojani, työhousut ovat liimaantuneet jalkoihini eivätkä sukkanikaan ole enää kuivat. Nousen raput kolmanteen kerrokseen ja mietin, että kun kohta pääsen kotiin, ehdin juuri nähdä 11-vuotiaani, joka saa tänään valvoa pidempään, koska pyhäpäivän jälkeinen perjantai on koulusta vapaa. Ja kohta on taas yksi työvuoro pulkassa. 

”Sinä se olet aina niin ystävällinen. On niin mukava nähdä sinun hymyilevät silmäsi, ovatpa ne muuten kauniit, sinisetkö?” Toteaa illan viimeinen asiakas.

Sydämessä läikähtää, eikä vain asiakkaan kauniit sanat, vaan se, että hän oikeasti näyttää ilahtuvan tulostani. Taas se tunne iskee – tämä on oikeasti tärkeää työtä, ja minua tarvitaan.

Vaikka hymy on hyytynyt opintojen aikana jo muutaman kerran eikä alanvaihto ole ollut pelkkää ruusunpunaa ja popcornia, yksi asia on varma: vanhaan en aio palata.