Epätoivon hetkellä – silloin, kun tuntee itsensä vale-ensihoitajaksi – auttaa se, kun ymmärtää oman jo tapahtuneen kehityksensä. Toukokuun alusta tähän hetkeen olen kehittynyt ensihoitajana jättiloikkia, mikä paitsi ilahduttaa myös motivoi jatkamaan oppimista. Kehitystä tapahtuu tekemällä työtä, imemällä kaiken tiedon irti kokeneemmista kollegoista ja totta kai lukemalla ja opiskelemalla. Tiedän, että opin, ja varmuus tekemisessä kasvaa toistojen kautta, kuten me kaikki tiedämme.
Mikä sitten ei motivoi jatkamaan oppimista? Taistelu työpaikoista. Opintojen aikana saimme taistella työharjoittelupaikoista kokonaiset neljä vuotta. Tuo pahainen järjestelmä, Jobiili, jossa leikittiin aikuisten tuolileikkiä, oli aiheuttaa hermoromahduksia yhdelle jos toisellekin.
Nyt näyttää siltä, että sama ralli jatkuu, mutta työpaikkojen kanssa, eikä kyse ole nyt vain ensihoitajan paikoista pelastuslaitoksilla. Instagramini on laulanut, kun sairaanhoitajat, kätilöt ja terkkarit ympäri Suomen kertovat sanomaa, että yhtäkkiä jopa jo puheen tasolla lupaillut jatkot ovat hävinneet jonnekin, lomautuksia on tiedossa tai useiden vuosien määräaikaiset pätkät päättyvät siihen, ettei uutta sopparia enää vain heru.
Reippaasti yli 100 hakemusta terveysasemalle, kertoi koulukaverini, joka sieltä haki sairaanhoitajan paikkaa. Hän kertoi hakeneensa useita paikkoja myös esimerkiksi pääkaupunkiseudun päivystyksistä. Nyt neljä vuotta opiskeltuaan ja jo valmistuttuaan hän on kesäsijaisena yksityisellä, jossa itsekin keikkailen ja jossa myös koulukaverini on ollut töissä jo opintojen puolivälistä lähtien.
Onneksi sairaankuljetuksessa on vielä toistaiseksi töitä. Mutta toki tessin mukainen sairaankuljettajan palkka on pienempi kuin esimerkiksi sairaanhoitajan tai ensihoitajan, vähintään useita satasia kuukaudessa. Eikä sairaankuljettajan ja ensihoitajan työ ole tietenkään yhtään sama asia, vaikka kumpikin ovat tärkeitä palikoita potilaan hoitoketjussa.
Sopii ihmetellä, kuka potilaat hoitaa, kun työtilanne on tämä. Olen kuullut monesta suusta, että työtilanne on ollut ensihoitajilla ja muillakin hoitajilla vastaava myös aiemmin, useita kertoja. Ja sitten on taas laiva kääntynyt. Siihen asti ei liene auta kuin iloita jokaisesta työsopimuksesta ja työkeikasta, kesti se sitten päivän tai kuusi viikkoa.
Eräs ikäiseni hoitaja totesi viime vuoden harjoittelussa, että kun hän oli aloittanut parikymmentä vuotta sitten sairaanhoitajana, oli tavallista, että määräaikaisuudet kestivät viikon tai kaksi. Hän kehotti iloitsemaan seitsemän viikon määräaikaisesta sopparista, jonka olin onnistunut saamaan loppuvuodeksi. Vastasin hänelle jo tuolloin, että seitsemän viikkoa tuntuu samalta kuin seitsemän oikein lotossa. Ja samaa mieltä olen yhä. Nyt saamani kuuden viikon sijaisuus tuntuu pelastuslaitoskesän jälkeen lottovoitolta.
Samalla toivon kuitenkin, että laiva kääntyy, hoitajia palkataan, ja kansalaiset saavat tarvitsemansa hoidon hoitajilta, joiden ei tarvitse stressata siitä, onko ”huomenna” enää hommia.
Ihanaa alkusyksyä!
Terkuin Jenny, joka valmistuu tulevan syksyn aikana
