Unsplash / Siera Photography

Huonommuuden tunteen vallassa tämä ajatus auttaa: mokatessa oppii eniten

Tadaa! Syksyn toinen tentti on ohi! Päällimmäisenä tunteena on ilo, vaikka muutaman tehtävän vastausta en muistanutkaan kovasta pinnistelystä huolimatta.

Vaikka uuden oppiminen on mahtavaa, on se aiheuttanut rutkasti myös negatiivisia tunteita. 

Minulle on alkanut hahmottua, kuinka paljon on itse opiskeltava, jos haluaa päästä läpi ja varsinkin saada hyvän arvosanan ja ennen kaikkea oikeasti oppia. Se ei ole vähäinen määrä itseopiskelua se.

Onneksi opiskelurutiinit ovat alkaneet pikkuhiljaa muodostua ja tunnen, että opin, kunhan vain keskityn ja opiskelen ajatuksella. 

Eräs opiskelutoverini totesi, että jokaisen pitäisi opetella asiat niin, että osaisi selittää ne 10-vuotiaalle. Siihen vastasin, että minulla on sellainen kotona ja voin lainata häntä muulle luokalle. Naureskelimme yhteen ääneen, että kun valmistumme, voi olla, että kaikkein parhaiten asiat osaakin samoihin aikoihin ysiluokalle siirtyvä kuopukseni.

Vinkki oli kuitenkin hyvä, ja sitä olen pyrkinyt noudattamaan. Olen havainnut loistavaksi keinoksi sen, että ensin luen ja painan asioita mieleen ja sitten kerron niitä ääneen joko lemmikkikanilleni Maddelle tai muulle perheelleni. Tällä tavoin esimerkiksi painoin päähäni lääketeoriatentin yhdeksän asiaa, jotka on muistettava jokaisella lääkkeenjakokerralla. Samaa kaavaa käytettyäni osasin vastata myös tenttikysymykseen, jossa kysyttiin lääkkeen triplatsekkauksesta sitä annostellessa.

Tunteet ovat kuitenkin ristiriitaisia, koska lääkelaskutentti lähestyy. Välillä laskeminen sujuu helposti ja vaivattomasti, välillä tunnen olevani ihan pihalla. Pääkoppa tekee typeriä virheitä, vaikka järkikin sanoo, että on aineita, joiden annosmäärät ovat minimaalisia ja joissa isompi määrä koituisi kuolemaksi.

Välillä vastaus on niin itsestään selvä, että alan epäillä, voiko se pitää paikkansa. Itseluottamus uutta opiskellessa onkin ollut paikoin kortilla, mikä on aiheuttanut lisää epämukavia tunteita. Työelämässä en ole tottunut pitämään itseäni huonona ja osaamattomana.

Vaikka toimittajana olen itseoppinut, ammatillinen itsetunto ja usko itseen ovat kuin terästä. En ole vuosiin epäillyt kykyjäni tuottaa parasta mahdollista tekstiä eikä ole työkeikkaa, josta en uskoisi selviäväni. Myös liikunnan parissa ja juoksuvalmentajana tiedän kaiken aikaa, mitä teen ja ennen kaikkea miksi. Luentojen pitämistä en ole jännittänyt enää vuosikausiin, en vaikka vastassa olisi 200 turkulaista opettajaa. Sellaiselle porukalle luennoin jokunen vuosi sitten, ja luennon jälkeen sain kuulla, että turkulaiset opettajat ovat haastavin mahdollinen yleisö!

Huonommuuden tunteita on raskasta kokea viikoittain, kun ei osaa, vaikka haluaa, ja kun ei heti ymmärrä, vaikka yrittää sisäistää. Mielellään sitä tekisi vain asioita, jotka sujuvat nappiin.

Epätoivon hetkellä muistutan itseäni siitä, että mokatessa oppii eniten. Niin on tapahtunut myös toimittajan, liikunta-alan ja luennoitsijan hommissa. Jostain on aloitettava ja on rohjettava antaa itsensä olla keltanokka. 

”Kuule, niin tuttu tunne lähihoitajaopintojeni ajalta”, lohduttaa kymmenen vuotta nuorempi ystäväni, joka on valmistumassa uuteen ammattiinsa. ”Mutta se tunne on vain itsellä. Onneksi harjoittelut nostavat ammatillista itsetuntoa.” Tekemällä oppii, totesi taas sairaanhoitajaksi juuri valmistunut tuttava. 

Vertaistuki auttaa jälleen ja saa huonon asenteeni muuttumaan. Päätän olla hokematta "en osaa" -mantraa ja hokea sen sijaan "minä osaan" -mantraa. Siitähän puhui opettajanikin taannoin, mutta kas vain, tsemppaus oli päässyt jo unohtumaan. 

10-vuotiaani saa siis viikonloppuna kuulla lääkelaskukaavojen saloista. Sen lisäksi pidän mielessä, että laskemaan oppii laskemalla. Niin kuin kirjoittamaan kirjoittamalla, juoksemaan juoksemalla ja neulomaan neulomalla. Tentti on ensi viikolla, pitäkää silti peukkuja!

Seuraa blogia Facebookissa! Tervetuloa myös Instagramiin