Yksikään keikka ei ole ollut turha keikka

Olen ihan pähkinöinä siitä, että minulla on yrittäjän hommieni lisäksi tällä hetkellä palkkatyö, jonne menen mielelläni, ja mikä tärkeintä, josta myös poistun hyvillä mielin vuoron päätyttyä. Tähän ikään mennessä olen nähnyt paljon erilaisia työpaikkoja, esimiehiä, kollegoja ja yhteistyökumppaneita, ja toisinaan fiilis on ollut jotain ihan päinvastaista. Jokaisena työpäivänä osaankin iloita työpaikan hyvästä hengestä ja työstä, joka tuntuu itsestäni tärkeältä ja on kaiken lisäksi kivaa.

pestiäni yksityisessä sairaankuljetuksessa on pian takana kolme kuukautta, ja oppia ja ennen kaikkea varmuutta hoitajana työskentelyyn on tullut roppakaupalla.

Olen oppinut pääkaupunkiseudun ja lähikuntien päivystykset ja kuinka niissä toimitaan, kun saavumme paikalle ambulanssikuljetusta tarvinneen potilaan kanssa. Tiedän, mihin lanssi pysäköidään, minne ja kenelle raportoidaan. Raportoida olenkin saanut sydämeni kyllyydestä. 

Olen päässyt käymään lukuisissa palvelutaloissa, hoivakodeissa, yksityiskodeissa ja mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisyksiköissä. Tutummaksi ovat tulleet palvelut niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin.

Olen saanut ajaa ambulanssia, ja kyllä, myös peruuttaa, mikä oli aluksi aikamoista epämukavuusalueella olemista. Nyt minua jo huvittaa, kun ensimmäisen kerran olin kuskina ja kysyin Meilahteen Siltasairaalan ajaessani hoitajakollegaltani, että onko pakko peruuttaa vinoparkkiin. Heh, arvaatte varmaan vastauksen: se oli lyhyt ja ytimekäs ”on”.

Onneksi tässäkin asiassa pätee tekemällä oppiminen: pakettiautolla ajamisesta on tullut kesän mittaan lempipuuhaani, vaikka kieli on vielä keskellä suuta etenkin peruutushommissa.

Olen mitannut lukuisia kertoja vitaaleja potilailta. Olen oppinut perussairauksista ja niiden lääkityksistä lukiessani siirtoraportteja, lääkärien lähetteitä ja kotihoidon kansioita, jotta tiedän potilaasta riittävästi ja osaan kertoa hänestä tulevassa hoitopaikassa. 

Olen kantanut potilaita hissittömien kerrostalojen yläkerroksista kantotuolilla pakettiautollemme. Voin kertoa, että se on saanut kaltaiseni hyväkuntoisenkin ihmisen puuskuttamaan ja miettimään ergonomisia nosto- ja kantotapoja. 

Olen oppinut käyttämään paareja sutjakammin. Olen soittanut paikalle lisäapua lääkitsemään kivuissa olevaa potilasta, jonka olemme sitten kuljettaneet hoitoon. 

Olen saanut tehdä lukuisia siirtokeikkoja päivystyksestä psykiatriseen hoitoon, osastolta saattohoitoon tai leikkauksesta yhdestä sairaalasta toiseen sairaalaan toipumaan.

Olen ollut muutamilla pillikeikoilla ja nähnyt ohjaamosta käsin, miten me autoilijat hälytysajoneuvoa liikenteessä väistämme. Treenaamisen varaa on! Perustason työharkassahan istuin aina kontissa, josta näkyvyys ei ollut kovin kummoinen. 

Olen istunut pakettiautossa monien erilaisten ja eri-ikäisten työkavereitten kanssa ja saanut kuulla tarinoita ja jippoja kentältä. Jokaiselta kollegalta olen oppinut.  

Toimittajana olen ollut pari vuosikymmentä ihmisten kanssa tekemisissä vaikeidenkin tarinoiden äärellä, ja sosiaaliset taitoni ovat olleet jo ennestään hyvät. Niitä taitoja olen päässyt nyt käyttämään runsaasti ja olemaan myötätuntoinen sekä potilaiden että hoitajien kanssa.

Kuten yksi esimiehistäni jo työhaastattelussa totesi, yksityisellä puolella on paljon keikkoja, joilla ei ole ensihoidon kanssa mitään tekemistä. Nykyisenä perustasoisena ja tulevana hoitotason hoitajana kuitenkin ajattelen, että varsinkin tässä vaiheessa, ensihoitajan polkuni alussa, kaikilta keikoilta jää jotain käteen. Rutiinit, opit ja mikä tärkeintä – hoitajuus – karttuvat ihan jokaisessa työvuorossa.

Tänä kesänä yksikään keikka ei ole ollut turha keikka.