Tämän jälkeen hänen tekemisensä ja etenkin lähtemisensä vähenivät radikaalisti. Tuli kaikenlaisia esteitä: sade, tuuli, erilaiset kolotukset. Hän peruutti nekin tapaamiset, joihin oli jo sopinut menevänsä. Juhlat eivät kiinnostaneet häntä lainkaan.
Nyt on käynnissä syksyisten juhlien kausi, ja monissa perheissä kuten hoivakodeissakin on juhlittu ja juhlitaan pyhäinpäivää, halloweenia, glögejä, Luciaa, joulua ja uuttavuotta. Olen juhlistamisen puolestapuhuja, koska juhlat ilahduttavat arkea ja rakentavat odotettuja etappeja vuodenkulkuun.
On mahtavaa seurata kaikkea vaivannäköä, jota hoivakodit näkevät kausijuhlien eteen. Hyvässä hoivakodissa tiedetään, että juhlat ovat oikeus, ei palkinto – ja “miksipäs ei” on parempi lähtökohta kuin “voiko”.
Muistisairaille ihmisille juhlat ovat kuitenkin joskus myös hankalia, minkä perheet tajuavat yleensä vasta jälkikäteen. Hoivakodeissa varmasti tiedetään, että esimerkiksi joululaulut aiheuttavat joillekin ikäviä muistoja lapsuudesta (eräs ystäväni ei käy tavarataloissa tästä syystä joulun alla). Kaikille juhlistamisesta ei ole hyviä muistoja. Joidenkin kotona ei ole juhlittu lainkaan.
En tiedä, kysytäänkö hoivakodeissa läheisiltä, millä tavalla asukas on tavannut juhlia.
Meillä oli tapana hakea joulunviettoon senioritalosta ensin muistisairasta isää, vuosien päästä muistisairasta äitiä. Vaihdoimme yhteisen jouluillallisen lounaaksi, jotta vanhemmat olisivat virkeitä ja saisimme nähdä toisemme valoisaan aikaan.
Koska isä ja myöhemmin äiti asuivat senioritalossa, halusimme myös, että he saisivat nauttia joulupäivällisen senioritalossa yhdessä naapureittensa ja tuttujen hoitajien kanssa. Sillä jossakin vaiheessa tajusimme, että senioritalo tuntui heille todennäköisesti turvallisemmalta kuin meidän kotimme. Siitä oli myös arjen esimerkki.
Kun järjestin äidilleni senioritalossa 80-vuotisjuhlat, hän lähti niistä kesken kaiken senioritalon aulaan istumaan naapureittensa kanssa. He olivat hänelle nyt perhettä meidän rinnallamme.
Silloin tajusin, että juhla syntyy myös luvasta lähteä.
Sovimme myös perheeni kanssa, että joululounaalla puhutaan niin, etteivät kaikki puhu yhtä aikaa vaan keskustelemme jostakin aiheesta rauhassa. Niin isältä kuin äidiltäkin kysyttiin kysymyksiä suoraan ja vastauksia kuunneltiin. Sillä usein juhlan “ongelma” on juhlan rakenne (melu, kiire), ei niinkään muistisairaus.
Tarjosimme niitä kalaruokia, joita äiti rakasti. Varasin hänelle myös aina pienen tehtävän, joka teki vieraasta toimijan: hän sai keittää kahvin, sytyttää kynttilän.
Joululounaista jäi hyvä muisto. Eräänä vuonna tilasin äidille taksin lyhyttä kotimatkaa varten. Kotiin päästyään hän soitti ja ylisti ihanaa taksikuskia, jonka kanssa hänellä oli ollut riemukas keskustelu. Taksimatkasta taisi tulla hänen joulunsa kohokohta.
Seuraavana vuonna äiti ei enää halunnut tulla meille enää yhtä innokkaasti, ja sitä seuraavana vuonna, lopulta sairauden edetessä totesimme, että tulo meille jouluksi vain hämmentäisi häntä. Senioritaloltakin todettiin, että ehkä on parasta tuoda joulu sinne.
Kaikkein mieleenpainuvimmat juhlamme taisimme kuitenkin pitää viime vuonna, kun vietimme äitienpäivää. Haimme äidin senioritalosta tyttäreni kotiin. Äiti istui pöydän ääressä laukku sylissään, vilkuili kelloa ja vetäisi kahvikupin ykkösellä. Pian hän ehdotti paluuta kotiin senioritaloon. Juhlat kestivät kymmenen minuuttia.
Meitä hymyilyttää muisto vieläkin.
