Väitän nimittäin ettei suuri yleisö vieläkään tiedä, millaisten vastuiden kanssa hoitajat ja muut soteammattilaiset päivittäin kamppailevat. Toisaalta he eivät tiedä sitäkään, millainen lahja on olla tiiviisti ihmisen äärellä, elämän kaikenlaisissa hetkissä ja lopulta kuoleman koittaessa. Eikä se ole heidän vikansa. On meidän tehtävämme kertoa heille. Ja saattaapa sotealasta tulla vielä tulevaisuuden trendiammatti, kun itsensä ja ympäristönsä tuhonneet ihmispolot joutuvat palaamaan takaisin hengen ja terveyden kaltaisten perusasioiden pariin.
Messujen alkupuolella minut johdatti olennaisen äärelle esikoiskirjailija Raija-Leena Rekilän haastattelu teoksestaan ”Osasto 6 Tositarinoita suljetulta osastolta”. Hänen puheestaan välittyi erityinen lämpö ja korostunut tietoisuus siitä, että psyykkisesti sairastuneet ovat ihan tavallisia ihmisiä siinä missä me niin sanotut terveetkin.
Rekilän asenne resonoi itsessäni voimakkaasti, sillä havaintojeni mukaan monet tarvitsisivat muistutuksen siitä ettei elämässä ole olemassa varmistettuja asemia ja jokainen saattaa joutua potilaan asemaan ennemmin kuin uskookaan. Tämä pätee niin somaattisiin sairauksiin kuin psyyken- ja riippuvuussairauksiinkin. Ei ole olemassa meitä työntekijöitä ja joitain toisia ihmisiä, joista tulee potilaita. On vain inhimillisiä ihmisiä inhimillisine vitsauksineen.
Selkeä temaattinen jatkumo Rekilän teokselle oli havaittavissa, kun torstai-illan päätteeksi seurasin Susanne Ådahlin ja Hanna Paasosen haastattelua kirjastaan ”Äänien kuuleminen”. Samalla kuulin ensimmäistä kertaa Suomen moniääniset ry:stä, jonka tarkoituksena on tuoda yhteen ihmiset, joita äänten kuulemisen kokemus koskettaa ja tarjota heille vertaistukea.
Virallisen osuuden jälkeen jäin vielä hetkeksi keskustelemaan kirjailijoiden ja yhdistyksen muiden toimijoiden kanssa siitä, minkäkuntoisille asiakkaille moniäänisten vertaistukitoimintansa on tarkoitettu ja miten voisin omassa työssäni hyödyntää yhdistyksen toimintaa.
Edelliset kaksi esimerkkiä osuvat kaikkein lähimmäksi oman päätyöni sisältöä, mutta niiden lisäksi koin messupäivien aikana myös monta muuta esitystä, jotka tavalla tai toisella linkittyivät sotealalle joko tekijänsä, sisältönsä tai näiden molempien kautta. Niistä päällimmäisenä mieleeni jäi Patricia G. Bertényin sairaaladekkarisarja, johon hän kertoi ammentavansa miljöön ja yksityiskohdat tehohoitajan työstään.
Bertényin itsevarma lavaesiintyminen oli myös vangitsevaa seurattavaa itsen pienentämiseen taipuvaiselle. Taidankin jo tietää, mitä luen joululomalla.
