Unsplash: Jurien Huggins

Olen onnekas, sillä pandemian keskellä minulla on työyhteisö

Tämän pirullisen epidemian jatkuessa ja erilaisten rajoituksien ohjaillessa tekemisiäni ja valintojani aloin pohtia muiden ihmisten merkitystä elämässäni. Keitä kaikkia elämässäni oli arkipäivisin läsnä ennen epidemiaa? Keitä elämääni kuuluu edelleen epidemiasta huolimatta?

Olen onnekas, sillä minulla on puoliso ja lemmikki, joten en ole kotona yksin. Koska työskentelen sairaalassa, käyn töissä eikä etätyö koske minua. Olen oikeastaan aika etuoikeutettu, sillä minulla on koko työyhteisö seuranani. Lisäksi tapaan kollegoja toisilta osastoilta ja tietysti kohtaan myös kaikki potilaat ja jollain lailla myös heidän läheisensä. Minun elämässäni on siis melko lailla ihmiskontakteja, pandemiasta huolimatta. 

Tilanne saattaa olla varsin toisenlainen ihmisellä, joka asuu yksin ja on etätyössä kotonaan. Hän ei tapaa työtovereitaan kasvotusten ”livenä”, vaan todennäköisesti tietokoneen tai puhelimen välityksellä. Jos sitäkään.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Jos tämä ihminen ei ole jonkinlaisessa vakituisessa ihmissuhteessa, hän saattaa tavata muita ihmisiä vain vähän. Monet aikuisten harrastukset ovat myös tauolla, joten sielläkään hän ei tuttuja tai ystäviä pääse tapaamaan. Pikkuhiljaa tänä ihminen alkaa varmasti kaivata ihmiskontakteja. Yksinäisyys alkaa varmaan väkisinkin vaivata ja tuntua julmalle, kun jatkamme sosiaalisen etäisyyden pitämistä jo toista vuotta. 

Ystävien tapaaminen on minullakin jäänyt melkein kokonaan. Ne harvat tapaamiset, joita on ollut, harkitaan tarkoin ja niitä on peruttu herkästi. Tanssiharrastukseni on ollut tauolla viime keväänä ja nyt taas. Kuntosalin jätin pois valikoimasta marraskuussa.

Omat vanhempani kuuluvat riskiryhmään, joten heidän näkemisensä on tapahtunut puhelimen tai maskien ja turvavälien siivittämänä ulkosalla. Perheemme pihatapaamiset alkoivat viime keväänä äitienpäivänä, kun istuimme kakkukahvilla ulkoterassilla ja pidimme riittävän välimatkan toisiimme. Joululahjat vaihdettiin niin ikään ulkoterassilla sen jälkeen, kun olimme metsälenkillä turvavälein toivotelleet hyvät joulut. Tämä kevät on pitänyt sisällään jo yhdet perheemme syntymäpäiväkahvit siellä ulkona, maskein ja turvavälein. Pikkuhiljaa alkaa kaipaamaan sitä perinteistä sisälle katettua kahvipöytää ja sisarusten halaamista!

Tämä epidemia, pieni ja pirullinen virus, on laittanut koko maailman kyykkyyn edessään. Emme voi tavata toisia ihmisiä kuten ennen tai toimia heidän kanssaan kuten olemme tottuneet. Emme voi halata, kätellä tai suukottaa poskelle. Kevät tekee tuloaan jo toisen kerran tämän oudon ajanjakson aikana. Luonto heräilee taas talven jäljiltä ja luo väkisinkin uskoa siihen, että tulevaisuudessa on myös jotain mukavampaa. Olisivatko asiat kesällä jo taas paremmin?

Me ihmiset olemme laumaeläimiä, ja sosiaaliset suhteet ovat meille tärkeitä. Ilman muita ihmisiä olemme jotenkin vähemmän kokonaisia. Sen jos minkä on tämä epidemia minulle opettanut ja kirkastanut. Me hoitoalalla teemme tärkeää työtä, jota ei voi tehdä etänä tai robotin toimesta, sillä erityisesti sairauden ja heikkouden kohdatessa ihminen kaipaa toista ihmistä vierelleen. Ihminen tarvitsee toista tullakseen nähdyksi, kuulluksi ja kannatelluksi. Tommy Tabermann kiteytti sen jo kauan sitten: ”Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen itse ihminen.”

Mainos
Mainos