Unsplash: Arnel Hasanovic

Vapaa-ajan ammattilainen

Kevään koronapäiväkirjan (Tehy -lehti 6-7/2020) kirjoittamisen jälkeen elämä teho-osastollamme on melkein normalisoitunut. Tai itse asiassa tästä uudesta on muodostunut nykyinen normaali. Edelleen kokoontumiset vuoron alussa vastaavan hoitajan johdolla paistavat poissaolollaan ja ruokasalin ruokia noudetaan syötäväksi omaan taukotilaan. Omaiset saavat vierailla osastollamme rajoitetusti: kaksi omaista, maski kasvoilla ja maksimissaan 15 minuuttia kerrallaan. Harva silti vierailee, sillä moni pelkää altistavansa virukselle myös sen oman rakkaansa, joka on potilaana. 

Osa kollegoistani lomailee vielä ansaitusti, itse lomailin kesäkuussa. En välttynyt peruuntuneen ulkomaan matkan perään haikailemiselta. Välimeren aaltojen kimmellys ja rantakatujen öinen lämpö houkutti kovasti.

Matkalle lähdettiin kuitenkin vain Tallinnaan asti, ja sekin vähän arvelutti. Koska korona. Reissun ajankohta sovitettiin keskelle viikkoa, jotta vältyttiin suuremmilta ruuhkilta. Hotelliksi valittiin pieni, muutaman kymmen huoneen majapaikka. Ravintoloiden illallisajat varattiin aikaisemmaksi ajankohdaksi, jotta vältymme jälleen kerran ihmispaljoudelta. Laivaterminaalissa yritimme kulkea kauempana muista. 

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ja silti omatunto kolkutteli. Oliko tämä matka nyt pakko tehdä? Otinko liian suuren riskin? Olisipa noloa, jos terveydenhuollon ammattilaisena saisin nyt matkalta viruksen. 

Monen työnantaja on varmasti ohjeistanut ja vedonnut työntekijöihin matkustamisen suhteen – vaikkei työnantajan määräysvalta työntekijän vapaa-ajalle ulotukaan. Ohjeistaminen tuntuu samaan aikaan täysin ymmärrettävältä ja ärsyttävän holhoavalta. Lomansa on työntekijä ansainnut ja saa viettää sen, miten mielii.

Etenkin tämän kevään jälkeen lomalle on suuri tarve. Lomalla on tarkoitus ladata akkuja ja palautua työstä, jotta jaksaa taas pakertaa. Monen kesälomaan kuuluu jonkinmoinen lomamatka. Se on irtiottoa arjesta, vapaa-aikaa kotiympyröistä, rentoutumista ja yhdessä olemista. Jollekin matkustaminen on ainoa tapa päästä irti arjesta, toiselle riittää kotona köllöttely. Tarpeet siis vaihtelevat, ja eläköön sellainen erilaisuus. 

Uskon useimpien terveydenhuollon ammattilaisten pyöritelleen matkustamiseen liittyviä ajatuksia päässään tänä kesänä. Ainakin omien kollegojeni kanssa kahvipöytäkeskustelut ovat pyörineet matkustamisen, riskin oton, turvallisuuden ja ammattilaisuuden tuomien haasteiden ympärillä. Onko terveydenhuollon ammattilaisen sairastuminen koronaan suurempi häpeä kuin jonkin muun alan ammattilaisen? Olisihan ammattilaisen nyt täytynyt ymmärtää, miten toimia ja pystyä hallitsemaan halunsa matkustamiseen? Kai nyt hoitaja kantaa vastuunsa tämä epidemian taltuttamisessa? Eikö sama koske kaikkia täydessä ymmärryksessä eläviä aikuisia?

Jokaisen tulisi kantaa vastuunsa ja ymmärtää omien tekojensa vaikutus muihin. Ainakin niin, että jos matkustat, hoidat sen jälkeen karanteenin omaehtoisesti ja fiksusti. 

Elokuun kulkiessa kohti toista puolikastaan alkavat koulut ja etätyösuositukset muuttuvat. Yökerhot, jotkin festarit ja urheilutapahtumat pyörivät melkein kuin ennen vanhaan. Ihmiset matkustelevat, ja kerrotaan, miten karanteeniohjeistuksia ei sitten olekaan noudatettu. Kansa sai ohjeistuksen kasvomaskien käytöstä samalla kun tartuntaluvut ovat taas lähteneet kasvuun. Teho-osastomme valmistautuu toiseen aaltoon. Tiedämme nyt enemmän kuin keväällä, ja kokemus tuo aina varmuutta sekä hälventää pelkoa. Lääkettä tai rokotusta tautiin ei kuitenkaan vielä ole, joten terveydenhuollon ammattilainen astelee jälleen töihin, alttiiksi tartunnalle. Ja yrittää pysyä terveenä, olla tartuttamatta muita ja palautua vapaa-ajallaan.

Onneksi kesä on vielä täällä. Rakastan elokuun tummia öitä, tähtitaivasta ja yökastetta – kesän lämpö tuntuu iholla. Luonnon tuoksu on muuttunut täyteläisemmäksi ja värit syvemmiksi. Nautitaan näistä kauniista päivistä ja annetaan auringon energian imeytyä meihin syksyn ja talven varalle! 

Mainos
Mainos