Töissä on vaikea keskittyä. Palaverissa saa pinnistellä, että muistaa sanotusta mitään. Elämä tuntuu selviytymiseltä ja aina on ollut vähän sellainen olo, että eläminen tässä maailmassa on helpompaa muille kuin minulle.
Esimerkiksi tällaisista ajatuksista voi tulla mieleen, että kuulunkohan minäkin neurokirjolle. Puhekielessä termillä tarkoitetaan ihmisiä, joilla on enemmistöstä poikkeavia neuropsykiatrisia piirteitä tai diagnooseja. Tällaisia ovat esimerkiksi tarkkaavaisuuden ja aktiivisuuden häiriö adhd ja autismikirjon häiriö. Monella nämä esiintyvät samaan aikaan.
Neurokirjon piirteiden pohdinta ja diagnoosit aikuisilla ovat yleistyneet. Tämä johtuu siitä, että ilmiöstä puhutaan enemmän, ymmärrys neurokirjon moninaisuudesta on kasvanut ja diagnosointi parantunut.
Tunnistaminen vaikeaa
Vaikka ymmärrys on lisääntynyt, edelleenkään ei ole yksinkertaista tietää, kuka on neuroepätyypillinen ja kuka ei. Neuropsykiatrisen valmentajan Riikka Seppälän mukaan neurokirjo on monenlainen kirjo monenlaisia kokemuksia.
”Kirjolla olemista voisi lähteä miettimään siitä, miten kokonaisvaltaisesti oireet ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat elämässä. Yleensä neurokirjon piirteet vaikuttavat elämän useilla osa-alueilla ja niiden intensiteetti on suuri.”
Haasteita on yleensä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, aistikuormituksessa, toiminnanohjauksessa tai muutostilanteissa. Diagnoosin kriteerinä on, että oireita on näkynyt jo lapsuudessa ja niitä esiintyy kahdessa tai useammassa ympäristössä. Diagnoosiin ei siis riitä se, että kotona on vaikeaa, jos kuitenkin suoriutuu töissä tai koulussa.
Riikka Seppälän mukaan tytöllä ja naisella voi kuitenkin olla esimerkiksi adhd tai autismi, vaikkei hän täyttäisi virallisia kriteerejä. Kriteerit eivät Seppälän mukaan usein vastaa tyttöjen ja naisten oireita ja elämäntarinaa. Siksi tytöillä ja naisilla neurokirjo jää usein tunnistamatta.
Esimerkiksi adhd:sta tulee useimmille ensimmäisenä mieleen ylivilkas poika. Tytöllä adhd voi kuitenkin oirehtia pikemminkin toiminnan ohjauksen vaikeutena, tunnesäätelyn pulmina ja omiin ajatuksiin vaipumisena.
Tyttöjen tunnistamista vaikeuttaa sekin, että kasvatuksen ja sukupuolirooliodotusten vuoksi tytöt oppivat maskaamaan poikia enemmän. Maskaamisella tarkoitetaan sitä, että neurokirjolla oleva henkilö peittää tietoisesti tai tiedostamatta piirteitään sopeutuakseen sosiaalisiin normeihin ja ympäristön odotuksiin sekä välttääkseen negatiivisen huomion.
”Kansainvälisissä tutkimuksissa näkyy, että neurokirjon naisten kokemat haasteet ovat enemmän sisäinen kokemus. Ne eivät välttämättä näy ympäröivälle maailmalle.”
Sinnittelyä äärirajoilla
Riikka Seppälä kehottaa aikuisia naisia pohtimaan mahdollista neurokirjolla olemistaan mieluummin koetun kuormituksen kuin yksittäisten piirteiden kautta.
Se, että on vähän kuormittunut, on nyky-yhteiskunnassa normaalia. Normaalia ovat myös kohtuulliset keskittymisvaikeudet, etenkin jos arki on kiireistä, opiskelut tai työt vaativat paljon ja käyttää älylaitteita runsaasti. Sellainen tilanne voi johtaa adt:hen eli hankinnaiseen keskittymisvaikeuteen. Se ei ole lääketieteellinen diagnoosi eikä osa neuroepätyypillisyyttä.
Neurovähemmistöön kuulumiseen voi viitata se, jos elämä on ollut jo pitkään sinnittelyä jaksamisen äärirajoilla.
”Naisille tyypillinen korkean toimintakyvyn neurokirjon piirteistö näkyy niin, että työpäivän ajan jaksaa sinnitellä ja selviytyy korkeistakin tavoitteista, mutta kotona mistään tavallisesta ei enää tule mitään”, Seppälä kuvailee.
Naisella voi olla takanaan useita masennus- ja uupumisjaksoja, ja jopa itsetuhoisuutta. Hän on voinut selviytyä suhteellisen hyvin lapsena ja nuorena esimerkiksi koulussa. Lopulta ongelmat ovat pahentuneet aikuisuudessa, kun elämään tulee lisää eri osa-alueita ja painetta.
Hormonimuutokset voivat paljastaa ongelmat murrosiässä tai vasta vaihdevuosissa.
Siksi myös työterveyshuollon erikoislääkäri Hanna Keränen on sitä mieltä, ettei naisen kannata ensisijaisesti alkaa itse puntaroida, miten hyvin tai huonosti täyttää neurokirjon kriteerit.
Olennaisempaa on ottaa työpaikalla tai työterveydessä puheeksi se, jos ei jaksa. Siitä lähtee käyntiin ratkaisujen etsiminen ja tarvittaessa myös diagnosointi.
”Jos on enemmänkin haasteita ja tuntee, ettei arjessa tai töissä pärjää ollenkaan, niin sitten voi jo miettiä diagnoosinkin tarvetta”, sanoo Työterveyslaitoksen Neuromoninaisuus työelämässä -hankkeessa työskentelevä Keränen.
Kuka tarvitsee diagnoosin?
Neurokirjolle arvioidaan kuuluvan 15–20 prosenttia väestöstä. Tämä tarkoittaa, että 100 työntekijän työpaikalla neuroepätyypillisiä on keskimäärin noin parikymmentä, 1 000 työntekijän työpaikalla jo pari sataa.
Erikoislääkäri Hanna Keränen korostaa, ettei kaikilla heistä ole diagnoosia eikä neuroepätyypillisen tarvitse hakeutua tutkimuksiin.
Diagnoosilla on merkitystä siinä tapauksessa, jos kokisi hyötyvänsä sen mahdollistamista asioista. Diagnoosi oikeuttaa tarvittaessa esimerkiksi adhd-lääkitykseen ja kuntoutukseen.
Joillakin työpaikoilla diagnoosi voi myös olla edellytys sopeuttamistoimille. Diagnoosilla voi olla suuri merkitys myös ihmisen omalle mielelle. Se voi antaa vihdoin selityksen omille kokemuksille ja usein rikkonaiselle elämäntarinalle.
Neuropsykiatrinen valmentaja Riikka Seppälä näkee diagnoosin merkityksen usein työssään.
”Kohtaan viikoittain sellaisia nuoria ja aikuisia, jotka tulevat valmennukseen sen ajatuksen kanssa, että minussa on jotain vikaa, kun en jaksa tai pärjää näissä tilanteissa samalla tavalla kuin muut. Diagnoosin tuoma selitys vapauttaa syyllisyydestä”, Seppälä kertoo.
Hänen mukaansa neurokirjon diagnoosi vähentää tutkitusti itsekriittisyyttä, itsensä rankaisemista ja negatiivista vertailua muihin.
Mediassa on keskusteltu, haetaanko ja saadaanko neurokirjon diagnooseja nykyään liian helposti. Riikka Seppälää keskustelun sävy huolestuttaa.
”Kun kyseenalaistamista tulee joka puolelta, moni nainen miettii, että minä nyt varmaan sitten vain olen laiska ja tyhmä ja haen diagnoosista selitystä sille, ettei tarvitsisi sinnitellä. Tosiasiassa sitä sinnittelyä on elämässä todella tehty.”
Parasta olisi, jos kaikki ihmiset hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat.
Seppälä huomauttaa myös, että diagnoosiin vaadittava, psykiatrin käynnistämä selvitys on pitkä ja vaativa. Hän ei usko kenenkään ryhtyvän siihen huvikseen.
Keränen puolestaan toteaa, ettei potilaiden taipumus pohdiskella omia neurokirjon piirteitään ole lääkärin vastaanotolla sen poikkeavampi ilmiö kuin muidenkaan tilojen ja sairauksien pohdinta.
”On normaali ilmiö, että ihmiset haluavat nimen kokemalleen kärsimykselle tai valtaväestöstä poikkeaville piirteille, joita ajattelee itsessään olevan.”
Työympäristö ratkaisee
Ihanneyhteiskunnassa neurokirjon häiriön diagnoosia ei tarvittaisi, ajattelevat Seppälä ja Keränen. Parasta olisi, jos kaikki ihmiset hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat sen kummemmitta perusteluitta ja jokainen myös saisi töissä tarvitsemaansa tukea.
Tällä hetkellä näin ei ole. Seppälän mukaan esimerkiksi niinkin pieni asia kuin vastamelukuulokkeet voi tänä päivänä edellyttää työpaikalla diagnoosia.
Tilanne on harmillinen, sillä neurovähemmistöillä on tutkitusti paljon potentiaalia ja vahvuuksia työelämässä, jos ympäristö tukee heidän onnistumistaan. Jos ympäristö on väärä, ongelmat korostuvat.
Joidenkin jaksamista verottavat eniten sosiaaliset kohtaamiset, kuten kahvipöydässä odotettu jutustelu ja jopa silmiin katsominen.
Joillakin suurin vaikeus on toiminnanohjaus ja ajanhallinta, toisilla paljon ärsykkeitä sisältävän ympäristön sietäminen. Joidenkin jaksamista verottavat eniten sosiaaliset kohtaamiset, kuten kahvipöydässä odotettu jutustelu ja jopa silmiin katsominen.
Hoitoalalla koetuissa ongelmissa voi korostua neurokirjon naisten tavallista suurempi tarve oikeudenmukaisuuteen.
”Kun on paljon kuormitusta ja pulaa resursseista, hoitaja ei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin toivoisi ja tilanne tuntuu henkisesti tosi kuormittavalta”, Seppälä sanoo.
Hänen mukaansa neurokirjon naiset ovat usein myös muita tarkempia havainnoimaan ja pohtimaan sitä, millainen tunnelma työyhteisössä on.
Milloin kuormitun liikaa?
Neurovähemmistöön kuuluva voi itse parantaa työssä jaksamistaan. Riikka Seppälän mukaan keskeinen taito on opetella tunnistamaan, milloin oma kokemus kuormituksesta alkaa käydä liian suureksi.
Työssä jaksamista voi haastaa sekin, ettei neurokirjolla oleva välttämättä tunnista yhtä hyvin kuin muut kehon tarpeita, kuten nälkää, vessahätää tai väsymystä.
”Kuormitus tulee hyvin erilaisista tekijöistä kuin neurotyypillisillä”, Seppälä sanoo.
Neurovähemmistöön kuuluvan olisi hyvä uskaltaa kertoa esimiehelleen, mikä auttaisi häntä jaksamaan töissä. Vastamelukuulokkeiden lisäksi voi pyytää esimerkiksi pienempiin osiin pilkottuja tai kuvallisia ohjeita sekä mahdollisuutta oleskella hetken hiljaisessa tilassa.
Mahdollista diagnoosia ei tarvitse kertoa työnantajalle.
”Toiveitaan voi perustella sillä, mikä auttaisi onnistumaan töissä. Voi vaikkapa sanoa, että aistiystävälliset tilat auttaisivat minua, koska kuormitun hälystä”, Seppälä ehdottaa.
Työnantajien olisi hyvä helpottaa neurovähemmistöön kuuluvien työntekoa myös oma-aloitteisesti. Esimerkiksi aistiystävälliset tilat ja eri muodoissa annetut ohjeet eivät ole vain harvojen suosimista, vaan viime kädessä ne auttavat koko työyhteisöä.
”Kaikille meille ihmisille voi tulla elämässä eteen tilanteita, jolloin kuormitumme herkemmin”, Keränen huomauttaa.
Tärkeää on myös se, että kollegat hyväksyvät erilaisia oppimisen ja kommunikaation tapoja.
Kun neurovähemmistö saa tehdä töitä heille sopivassa ympäristössä, vahvuudet pääsevät esiin. Vahvuudetkin ovat yksilöllisiä.
”Neurovähemmistöön kuuluvan työskentely voi esimerkiksi olla hyvin keskittynyttä ja luovaa”, Keränen sanoo.
