Ero yllätti muuton hetkellä – työtoverit auttoivat, kun elämässä meni kaikki uusiksi

Maarit Koskivuori uskoo, että oman haavoittuvuuden paljastaminen auttoi häntä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen.

Kuvateksti
Avoimuus kannatti. ”Uskalsin myöntää, että olen yksin ja tarvitsen toisia ihmisiä”, sanoo tyttärensä kanssa Lappiin muuttanut Maarit Koskivuori. Kuva: Otto Ponto

Miten tässä näin kävi? Maarit Koskivuori, 25, oli juuri muuttanut Kanta-Hämeestä Kittilään. Maarit ja kolmevuotias tytär olivat tulleet uuteen kotiin, jonne puolison piti saapua viikkoa myöhemmin, mutta pariskunnalle tuli yllättäen ero.

Maarit ei tuntenut paikkakunnalta ketään. Ystävät ja sukulaiset, kaikki tuttu ja turvallinen, olivat lähes tuhannen kilometrin päässä. Nyt Maarit oli kahdestaan pienen lapsen kanssa. Maarit ei tiennyt, mitä ajatella. Koko tilanne oli niin outo ja odottamaton.

”Suuresta elämänmuutoksestani tuli huomattavasti suunniteltua suurempi.”

Toukokuun 2019 piti olla hyvä aika muuttaa. Maarit oli valmistunut sairaanhoitajaksi ja mietti, minne asettua. Etelä-Suomessa saattaisi olla helpompi työllistyä, mutta lomakohteena tutuksi tullut, kiireettömän tuntuinen Lappi veti puoleensa.

Maarit kaipasi pysähtymistä ja rauhaa ympärilleen, sillä takana oli rankkoja vuosia: Maarit oli opiskellut ja perustanut perheen. Hänelle tärkeä, läheinen ihminen oli sairastunut vakavasti. Läheisen sairastuminen toi elämän rajallisuuden lähelle.

”Pitkä, terve elämä ei ole kenellekään itsestäänselvyys. Jos haluaa elää omannäköistä elämää, se pitää tehdä nyt.”

Koska Pohjois-Suomi kiinnosti asuin- ja työpaikkana myös silloista puolisoa, perhe päätti tehdä kunnon irtioton ja ­toteuttaa haaveensa muuttaa Lappiin. Asuinpaikaksi he valitsivat isojen laskettelukeskusten ja lentokentän kupeessa sijaitsevan ­Kittilän, jonka terveyskeskuksesta Maarit oli saanut sairaanhoitajan sijaisuuden.

”Ajattelimme silloin, että Kittilä on paikka, jonne sukulaisten olisi helppo tulla ja josta perheemme olisi helppo ­lähteä tapaamaan heitä etelään.”

Eron tultua Maarit päätti keskittyä päivän kerrallaan tulevaan. Tavaroiden siirtäminen entisestä kodista Kittilään sujui yhdessä viikonlopussa. Tarvit­taessa se sujuisi yhtä nopeasti toisinkin päin, Maarit järkeili.

”Kerroin tapahtuneesta esimiehelleni. Lupasin tulla töihin, mutten uskaltanut luvata, että jäisin sinne kesän ja sijaisuuden päättymisen jälkeen.”

Elämä ilman tukiverkkoja mietitytti Maaritia. Miten hän selviäisi, jos lapsi sairastuisi vaikka vatsatautiin? Kuka kävisi kaupassa tai apteekissa? Myös arjen pyörittäminen yksin arvelutti. Tekniikka, työkalut ja auton konepellin alusta olivat Maaritille vieraita. Kuka auttaisi, jos pesukone possahtaisi tai auto ei jonain aamuna käynnistyisi?

”Mietin, miten yhdistäisin yksinhuoltajuuden ja vuorotyön.”

Yövuoroista palautuminen on yksinhuoltajalle hankalaa: pientä lasta ei voi jättää yksin, kun äiti nukkuu päivällä. Lapsen vieminen hoitoon äidin vapaapäivänä on taas pois yhteisestä ajasta.

Maarit pallotteli pari viikkoa lähtemisen ja jäämisen välillä, kunnes hän muisti voimalauseensa: Elämä ei ole luvannut meille mitään, kyse on enemmänkin siitä, mitä se antaa meille koettavaksi.

”Minulla oli tuolloin kaksi vaihtoehtoa: voisin masentua tai kääntää kokemuksen voimavarakseni. Valitsin jälkimmäisen ja päätin jäädä Lappiin.”

Maarit tiesi, että kriisi palauttaa mieleen asiat, jotka ovat elämässä hyvin. Hänellä ja lapsella oli uusi, mukava koti. Lapsella oli hoitopaikka ja hänellä itsellään työpaikka. Jos sairaanhoitajan töitä ei riittäisi, Maarit voisi palata aiempaan ammattiinsa lähihoitajaksi – tai kokeilla jotain ihan muuta.

Hyviä asioita tuli lisää, kun Maarit kertoi tapahtuneesta avoimesti työpaikallaan ja lapsen päiväkodissa. Esihenkilö rauhoitteli alaistaan ja oli vakuuttunut, että Maarit tutustuisi nopeasti uusiin ystäviin ja saisi luotua tukiverkon. Täällä ihmiset pitävät toisistaan huolta, esihenkilö kertoi.

Uskallan luottaa siihen, että työtoverini pysyvät elämässäni pitkään

Sirkan kylässä asuu vajaat 900 ihmistä, ja kaikki tuntevat tai ainakin tietävät toisensa jotakin kautta. Päiväkodin työntekijät olivat aidosti kiinnostuneita Maaritista ja hänen lapsestaan. He neuvoivat, missä Maarit voisi tavata muita pikkulasten vanhempia ja millaisia palveluita heille olisi tarjolla. Työtovereista ja naapureistaan Maarit löysi ihmisiä, jotka tutustuttivat häntä Kittilään ja paljastivat omat lenkki- ja luontopolkunsa.

”Tapaamani ihmiset olivat elämänmyönteisiä, avoimia, nauravaisia ja toiveikkaita. Heistä tuli virtalähteeni. Aloin itsekin uskoa, että selviän.”

Kun esihenkilö tarjosi Maaritille uutta, kesän jälkeen alkavaa äitiyslomasijaisuutta, Maarit vastasi kyllä. Syy myönteiseen vastaukseen oli työtovereissa.

”Halusin, tarvitsin ja sain työtovereiltani elämääni pysyvyyttä. He ovat paikallisia ja työpaikallani vaihtuvuus on vähäistä. Uskallan luottaa siihen, että työtoverini pysyvät elämässäni pitkään.”

Toukokuussa Maarit on asunut Kittilässä kaksi vuotta. Lapsi on ollut terve, vatsatautikaan ei ole vaivannut. Jos lapsi sairastuisi, naapurit auttaisivat.

”Naapurissa tytölläni on tavallaan toinen koti. Kun ajan töiden jälkeen päiväkodin kautta kotipihaan, tytär nousee autosta ja kävelee monesti suoraan naapuriin. Naapuri laittaa tekstarin ja kehottaa ottamaan rauhassa: he tulevat myöhemmin yhdessä meille.”

Kun palaan Lappiin, palaan kotiin.

Nykyään Maarit tekee töitä kahdessa vuorossa. Ihanat työtoverit ymmärsivät yksinhuoltajuuden haasteet ja ottivat yövuorot hoitaakseen. Huonekalujen kokoaminen, kodinkoneiden korjaaminen ja auton sielunelämä eivät ole edelleenkään Maaritin ominta alaa, mutta onneksi omat vanhemmat neuvovat etänä ja lähipiirissä on remontti- ja korjaustaitoinen ystävä.

”Kuten ystävä sanoo, ei ole miesten ja naisten, vaan ihmisten töitä. Ystävä ei tee asioita puolestani, vaan opettaa, miten selviän niistä itse.”

Maarit käy kahden kuukauden välein tapaamassa lapsuudenperhettään ja vanhoja ystäviään.

”Aiemmin Lapin hiljaisuus oli outoa, mutta nyt sitä ovat etelän ihmismassat, liikenne ja kiire. Kun palaan Lappiin, palaan kotiin.”

Maaritin sairaanhoitajan sijaisuus jatkuu syksyyn, eikä toistaiseksi ole tietoa jatkosta. Maarit ei ole tulevasta huolissaan.

”Asiat järjestyivät aiemmin. Miksi ne eivät järjestyisi myös jatkossa?”

Maaritin jaksamiskeinot

1. Ihmiset. ”Lappilaisten avoimuus ja toiveikkuus kannattelee. Minulla on aina joku, joka kuuntelee. Toivottavasti pystyn myös itse antamaan uusille ystävilleni jotain.”

2. Liikunta. ”Lumikenkäilen, hiihdän tai kävelen, kesällä pyöräilen. Työni on niin sosiaalista, että liikun­ mielelläni yksikseni. Kun liikun yksin, saan päättää reittivalinnoistani itse.”

3. Tunturi. ”Saan asua ja elää ympäristössä, jota ihailin aiemmin turistina. Tunturi tarjoaa paikan hiljentymiseen. Nukun parhaiten laavussa ja kodassa.”

4. Vuodenaikojen vaihtelu. ”Talven kaamos tarkoittaa lupaa levätä ja käpertyä neljän seinän sisälle. Pimeyteen sopeutuminen ei ollut vaikeaa, sillä oikeasti etelässä on pimeämpää. Täällä on aina talvisin lunta, ja lumi tuo valon.”

5. Toiveikkuus. ”Elämä ei ole aina helppoa, eikä sen tarvitsekaan olla. Kaikesta selviää, kun vain jaksaa uskoa ja yrittää.”

Teksti Virve Järvinen

Lue lisää:

Miten yhdistää hoitotyö ja iso perhe? Kahdeksan lapsen äiti kertoo