Fysioterapeutti sydänosastolla: Liikkumista varotaan liikaakin

Leena Meinilä rohkaisee sydänpotilaita liikkumaan.

Kuvateksti
Leena Meinilä opastaa telemetriaseurannassa olevan potilaan kuntopyörän selkään. Laite on hyödyllinen, kun vaikeasti sydänsairas tai rytmihäiriöpotilas aloittelee urheilua. Kuva: Pentti Vänskä

Rouva oli kuukausi sitten rapakunnossa, mutta seuraavalla tapaamisella kuin eri ihminen. Sydänfysioterapeutti Leena Meinilä pääsee todistamaan välillä pieniä ihmeitä, kun potilas löytää halun liikkua.

Kun Leena 25 vuotta sitten aloitti fysioterapeuttina Kuopiossa Kysin sydänosastoilla, hänen luokseen ohjatut potilaat sairastivat sepelvaltimotautia. Nykyään diagnoosikirjo on laaja, ja liikunta kuuluu osaksi lähes kaikkien sydänsairauksien hoitoa. Ennen ei olisi tullut kuuloonkaan, että esimerkiksi pulmonaalihypertensiota eli keuhkovaltimoiden verenpainetautia sairastava urheilisi.

– Monia harvinaisia sydänsairauksia ei osattu vielä hoitaa, saati että potilaita olisi innostettu liikkumaan.

Huhtikuussa Leena luennoi pulponaalihypertensiota sairastavan liikunnasta kardiologisten hoitajien koulutuspäivillä. Hän on kirjoittanut aiheesta oppaan, joka on käännetty ruotsiksi ja norjaksi. Lisäksi hän on ollut laatimassa suosituksia sepelvaltimopotilaan kuntoutukseen.

Infarktin saanut viipyy Kysissä tavallisesti vain muutaman päivän. Kun ihminen on tapahtuneesta vielä sekaisin ja ehkä itkuinenkin, liikuntavinkit voivat olla liikaa. Silloin keskitytään vain oleelliseen ja suunnitellaan jatko-ohjaus.

Parin viikon päästä, kun potilas tulee poliklinikalle, ajatukset ovat usein selkiytyneet ja aika otollisempi. Kuntoutus on hyvä päästä aloittamaan pian sairaalajakson jälkeen, kun motivaatio on vielä korkealla. Sepelvaltimotauti, flimmeri ja sydämen vajaatoiminta ovat yleisimmät sairaudet, joita Leenan potilaat sairastavat.

Leena tapaa kuntoutujia sekä kahden että ryhmässä. Vanha asenne elää: moni sydänsairas tai hänen omaisensa pelkää, että pumppu pettää, jos rehkii. Tärkeintä on löytää tasapaino tehon ja turvallisuuden välillä. Kaikki eivät esimerkiksi erota hengästymistä ja hengenahdistusta toisistaan.

– Sydänfysioterapeutin työ on paljolti ihmissuhdetyötä, johon ei ole valmiita reseptejä. Potilaalta pitää usein kaivaa, mikä liikunta innostaisi. Suurin ongelma on, että varotaan liikaa.

Jos potilas tarvitsee ohjattua harjoittelua, hänelle tarjotaan sydänkuntoutusryhmää. Ryhmäliikunta on kuntopiirityyppistä harjoittelua kuntosalilla. Ohjaamassa on kaksi fysioterapeuttia. Jotkut aloittavat kuntoutuksen turvallisuussyistä telemetrialaitteissa. Jopa sydämen siirtoa odottavat ovat pystyneet parantamaan kuntoaan.

– Ryhmissä on monenlaisia potilaita. On hienoa huomata, että porukka jää tunnin jälkeen yhdessä kahvioon.

Ennen liikuntaohjelman aloittamista sydänpotilaalle tehdään kuntotesti, jossa mitataan kestävyyttä, voimaa, liikkuvuutta, kehon koostumusta ja tasapainoa. Kuuden minuutin kävelytesti on tyypillinen sydänpotilaan kunnon kartoittamiseksi.

Tavoitteet mietitään yksilöllisesti. Sydänpotilaiden liikuntasuositukset ovat aika kovat, eikä kaikkien motivaatio riitä niihin.

Muutos voi vaatia aikaa. Leena muistaa sydämen vajaatoimintaan sairastuneen nuorukaisen, joka oli lähinnä pelannut tietokoneella. Ensi alkuun hän kävi kellarissa katsomassa isänsä käsipainoja. Viiden vuoden kuluttua hän lenkkeili ja kävi kuntosalilla.

Toiset ovat liikkuneet ikänsä ja ovat kiinnostuneita tarkoista ohjeista ja sykerajoista. Erityisesti miehiä motivoi kehonkoostumusmittaus.

Ykköstreenattavat ovat tavallisesti kestävyys ja alaraajojen lihasvoima.

– Huonollakin sydämellä pärjää, jos lihasten, erityisesti alaraajojen, hapen­ottokyky on hyvä.

Kun kunto paranee ja harjoittelu sujuu ilman oireita, voi tehdä vaikka intervalleja. Rohkeasti vain vaikka Puijon mäkeen! Toisaalta jos tulee rintakipuja tai rytmihäiriöitä, rajat kulkevat siinä.

Suomessa vain 40 prosenttia sepelvaltimotautipotilaista ohjataan liikunnalliseen kuntoutukseen, vaikka se tutkitusti vähentää merkittävästi sydän- ja verisuonitaudeista johtuvaa kuolleisuutta.

Hoitokäytännöt Suomessa ovat kirjavat, mutta Kuopiossa hoitoketju toimii: kun potilas siirtyy erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon, hänestä menee tieto terveyskeskuksen fysio­terapeutille. Ohjaus jatkuu eikä lähetettä tarvita.

– Parasta on, että fysioterapeutti soittaa. Jos se jää potilaan kontolle, soitto helposti jää. Samaa mallia olemme ­vieneet keuhkopotilaiden kuntoutukseen.

Terveyskeskusten fysioterapeutit käyvät parin vuoden välein Kysissä päivittämässä tietojaan. Myös Kysin sydänfysioterapeutti, kardiologi ja sairaanhoitaja käyvät terveyskeskuksissa.

Vielä voisi parantaa. Kuntoutuslaitokset olisi Leenan mielestä hyvä saada osaksi hoitoketjua.

– Voisiko sairaala valita kuntoutukseen pääsevät, hän ehdottaa.

Leena ryhtyi sydänfysioterapeutiksi vastentahtoisesti, mutta hän innostui erikoisalasta valtavasti suoritettuaan erikoisopintoja.

– En vain tiennyt haluavani sinne. Sydänosasto oli aikoinaan Kysissä heittopussiosasto eikä sinne oltu luotu fysioterapiakäytänteitä. Niinpä sain olla mukana luomassa niitä.

Fysioterapeutin peruskoulutuksessa on yhä vain parikymmentä tuntia sydänpotilaan kuntoutuksesta. Tieto on hankittava täydennyskoulutuksella. Sydänfysioterapeutteja on heidän omassa yhdistyksessään vajaa sata. Leena vetää nyt toista kertaa pidettävää sydänfysioterapian syventävää opintokokonaisuutta.

Leenalla on sydänosastoilla kuusi ­kollegaa. Hänen esimiehensä on Fysiatrian yksikön osastonhoitaja. ­Eniten yhteistyötä hän tekee kardiologien, vajaatoimintahoitajien, kotiutus­hoitajien ja ravitsemusterapeuttien kanssa.

Hän viihtyy työssään. Kardiologisella on aina ollut mukavia lääkäreitä ja myös sydänpotilaat ovat mukavia – yleensä kivut eivät heitä piinaa.

– Sairaalassa voi erikoistua kapeaan erikoisalaan, terveyskeskuksessa pitäisi hallita kaikki.