Huonekalujen suunnittelijasta hoitajaksi: Voisin tehdä mitä palkkatyötä tahansa

Lahjakas huonekalusuunnittelija Andrew Wootten rakastui englantilaispubissa suomalaiseen sairaanhoitajaan – ja päätyi itsekin hoitajaksi.

Kuvateksti
Allergisoituminen puupölylle pakotti Andrew Woottenin vaihtamaan ammattia. Kuva: Jari Lifländer

Synnyin Englannissa kolmilapsisen katraan nuorimmaiseksi. Asuimme Bristolissa, jossa isäni työskenteli ambulanssinkuljettajana ja isoveljeni sairaanhoitajana.

Viihdyin kynä kädessä. Piirsin oikeastaan koko ajan. Paperille syntyi sekä mielikuvituksen tuotteita että mukaelmia lehtien ja kirjojen kuvista. Vartuttuani tein entistä enemmän teknisiä piirroksia ja hahmotelmia esineistä.

Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen en empinyt hakeutua taideyliopistoon. Siellä erikoistuin huonekalusuunnitteluun. Viehätyin vanerista ja siksi sain ensi kertaa kosketuksen Suomeen – perehdyin Alvar Aallon tuotantoon.

Menestyin opinnoissani ja nautin niistä. Halusin kiihkeästi uran design-huonekalujen suunnittelijana. Sainkin hyvän potkun, kun minut esiteltiin vuoden tulokkaana kansainvälisessä Elle Decoration -sisustuslehdessä.

Opiskelujen jälkeen tapasin suomalaisen Annan perienglantilaiseen tapaan pubissa. Hän oli tullut pakoon Suomen lamavuosia ja päätynyt sairaanhoitotyöhön samaan työpaikkaan isoveljeni kanssa.

Rakastuin vaaleaan kaunottareen – naiseen, joka oli sopeutunut sisukkaasti vieraaseen kulttuuriin ja työyhteisöön, jossa ei kohdeltu tulijaa silkkihansikkain. Menimme naimisiin jyväskyläläisessä kappelissa ennen kuin olimme seurustelleet vuottakaan.

Jatkoimme elämää Englannissa. Tuoreena yrittäjänä suunnittelin ja nikkaroin yksilöllisiä huonekaluja. Tein niiden parissa 12–14-tuntisia päiviä. Kun saimme perheenlisäystä, tajusin, etten voi jatkaa samaa rataa.

Vuonna 2005 muutimme Suomeen, jossa tahdoimme lastemme varttuvan. Pakkasin mukaan tärkeät ja rakkaat puuntyöstövälineeni.

Opiskelin suomea kuusi kuukautta suggestopedisella kurssilla. Sen lopulla lähdin työharjoitteluun nokialaiseen keittiökalustefirmaan testaamaan kieli­taitoani. Sain saman tien vakityön.

Terveyteni alkoi yllättäen horjua. Ihmettelin väsymystäni ja hengenahdistusta. Lopulta sain diagnoosin astmasta. Olin tullut allergiseksi puupölylle.

En voinut harjoittaa ammattiani, vaikka kokeilin tehdä sitä työnantajani hankkimassa suojavarustuksessa. Myin työvälineeni karvain mielin. Samalla tuntui, että luovuin identiteetistäni, jonka olin ankkuroinut osaamiseeni.

Koska menetin ansioni, Annan oli kannettava vastuu nelihenkiseksi kasvaneen perheemme toimeentulosta. Jouduimme myymään kotimme ja etsimään pienen vuokra-asunnon. Tuskastuttavan hitaasti aloin ymmärtää, että onhan Andy muutakin kuin suunnittelija – ainakin perheenisä ja aviopuoliso.

Vuonna 2011 aloitin sairaanhoitajaopinnot Tampereella. Viimeiset työharjoitteluni tein Sydänsairaalan teho-osastolla. Siellä oli yleensä yksi hoitaja potilasta kohden. Viihdyin tekniikan, laitteiden ja matematiikan parissa. Näin toimivan, tiiviin yhteistyön lääkäreiden kanssa ja inspiroiduin siitä, että oli pakko ennakoida odottamattomia käänteitä.

Kotiin palatessa oli aina fiilis, että olin tehnyt jotain tärkeää. Ilmoitin esimiehelleni, että haluaisin töihin juuri tuolle osastolle. Keväällä 2015 toiveeni toteutui.

Nyt asun Annan sekä 12- ja 14-vuotiaiden tyttöjemme kanssa rivitalossa Tampereen Epilässä. Vaimoni tekee päiväpainotteista leikkaussalityötä Taysissa.

Oikeastaan voisin tehdä mitä palkkatyötä tahansa. Pääasia ei ole, mitä tekee, vaan se, että tekee työnsä hyvin.

Teksti Erja Taura-Jokinen