Intiaan töihin lähteneestä Anusta tuli hinduperheen miniä

Terveydenhoitaja Anu Karjalainen työskentelee intialaisessa orpokodissa.

Kuvateksti
Rajastanin osavaltion suurin kaupunki Jaipur tunnetaan vaaleanpunaisista muureistaan.

 

Anun ystävyys intialaisen Manun kanssa syveni rakkaudeksi.

 

Huhtikuun alku on Intian Jaipurissa tukahduttavan kuuma. Lämpömittari kipuaa päiväsaikaan neljäänkymmeneen asteeseen, ja vähäinenkin tuulenvire puhaltaa kasvoille vain kuumaa ilmaa.

Anu Karjalainen-Goenkalla on silti hymy herkässä. Hän väistelee kadulla riksoja, avoviemäreitä ja lehmiä eikä edes huomaa paikallisten avointa tuijotusta.

Elovehnänvaalea ja pitkänhoikka Anu kääntää päitä. Intialaiset ovat uteliasta kansaa ja ulkomaalainen saa osakseen avointa ihmettelyä.

Kun hän saapuu työpaikalleen Aashary Care Home -lastenkotiin, portilla odottaa lapsilauma iloisesti hihkuen.

Anu heittää ylävitoset pihalla leikkiville pikkupojille ja menee vaihtamaan kuulumisia hindiksi kollegojen kanssa.

Anu näyttää olevan Intiassa kuin kotonaan. Ei uskoisi, että 30-vuotias Anu tuli maahan vasta kuusi vuotta sitten. Työ helsinkiläisessä terveyskeskuksessa vaihtui intialaiseen orpokotiin, jossa hoidetaan hiv-tartunnan saaneita hylättyjä lapsia.

Orpokoti on Rajastanin osavaltiossa sijaitsevassa Jaipurissa. Asukkaita kaupungissa on melkein neljä miljoonaa.

– Olin asunut naapurimaassa Nepalissa kuusi kuukautta, joten Etelä-Aasian kulttuuri oli osittain tuttua.

Alueelliset erot ovat Intiassa suuria. Kaikki eivät puhu samaa kieltä edes osavaltioiden sisällä. Rajastan eroaa muusta Intiasta paljon. Vaikka alueelle matkaa vuosittain miljoonia turisteja, se on säilyttänyt konservatiivisen kulttuurinsa.

Uuden kulttuurin ja kielen opettelun lisäksi Anun piti perehtyä Intian vaikeaan hiv-tilanteeseen. Hiviin liittyy Intiassa stigmoja, joita ei tunnusteta konservatiivisessa yhteisössä.

Usein tauti löydetään vasta myöhäisessä vaiheessa. Alentuneen immuniteetin vuoksi perheenjäsenet sairastuvat helposti, ja taudin uskotaan leviävän ruoan tai arkisen kosketuksen kautta.

Intiassa mikä tahansa sairaus on taakka köyhälle perheelle, sillä lääkärikäynteihin tai lääkemaksuihin on harvoin varaa. Matkustaminen klinikalle voi olla kallista

Hiviin sairastuneella lapsella on muita suurempi riski joutua lapsityövoimaksi.

– Etenkin tytöt jäävät hoitamaan kotitaloutta. Heitä ei laiteta kouluun, sillä sairastuneen lapseen koulumaksuihin ei haluta panostaa, Anu sanoo.

Perhe saattaa hylätä hivin sairastuneen äidin.

Intialaisen ainoa tukiverkosto, perhe, saattaa hylätä hiviin sairastuneen äidin. Tällöin hän ei pysty huolehtimaan lapsistaan. Tabuaiheista ei juurikaan puhuta. Ehkäisyvälineitä on vaikea ostaa, ja kouluissa ei ole seksuaalikasvatusta lainkaan.

Lastenkodissa hiviä hoidetaan lahjoitusvaroin. Anu kertoo oppineensa paljon lastenkodin perustajalta Sushila Marothyalta ja päässeensä tekemään kaikkea mahdollista – aina markkinoinnista varojen keruuseen.

– Tämä orpokoti on yksi syy, joka sai minut jäämään Intiaan. Kodista tuli minulle sydämen asia. Opin heti jokaisen lapsen nimen ja tiesin heidän taustansa, hän sanoo.

Katso video Anun työstä: Hiv-harhaluulot elävät Intiassa

 

Anu tutustui työn ohella uusiin ihmisiin. Heidän joukossaan oli kohtelias ja huomaavainen it-alan yrittäjä, Manu Goenka.

– Manu auttoi minua arkisissa asioissa, kuten mistä löytyy internet-yhteys tai kännykkäliittymä, joiden järjestäminen vie Intiassa yleensä paljon aikaa.

Manusta tuli Anun läheinen ystävä. Tunteet syvenivät rakkaudeksi, ja he alkoivat seurustella.

Aluksi oli vaikeaa, pariskunta myöntää. Suurimmat haasteet tulivat parisuhteen ulkopuolelta.

– Manun perhe on konservatiivinen. He eivät halunneet hyväksyä ulkomaalaista miniää. Salasimme suhteemme Manun perheeltä pitkään, Anu kertoo.

Perhe vastusti nuorten seurustelua, koska he pelkäsivät kasvojen menetystä omassa tuttavapiirissään. Intiassa avioliitto oman kastin tai uskonnon ulkopuolisen kanssa on usein ongelmallinen. Vaikka kastilaitos lakkautettiin yli 60 vuotta sitten, se sanelee edelleen satojen miljoonien intialaisten elämää.

– Yhteisön jäsenten odotetaan seuraavan perinteitä. Kun yhteisöön tulee ulkopuolinen, nousee pelko, ettei hän seuraa niitä, Anu selittää.

Manu kertoo intialaisten myös ajattelevan, etteivät ulkomaalaiset pidä perhettä riittävän suuressa arvossa.

– Vanhempani eivät ymmärtäneet, että Suomessa perheenjäsenet voivat olla läheisiä, vaikka lapset eivät jää asumaan aikuisina samaan taloon vanhempiensa kanssa.

Intiassa perhe tekee päätökset yhdessä, jopa puolison valinnasta. Yli puolet nuorista menee naimisiin perheen valitseman puolison kanssa.

Järjestetty avioliitto ei tarkoita, että nuoren olisi hyväksyttävä kokelas, vaan kyseessä on tavallaan perheen järjestämä deittipalvelu.

Manunkin perhe halusi miehen menevän naimisiin Banya-kastiin kuuluvan morsiamen kanssa.

– Perheeni esitteli minulle useita kokelaita, mutta jouduin aina kieltäytymään, Manu sanoo nauraen.

Anun päivä alkaa lattioiden lakaisulla, jotta koti on puhdas jumalille.

Perhe tapasi Anun vain kolme kertaa ennen häitä. Perheen lepyttämiseksi järjestettiin perinteiset intialaiset häät, joissa oli yli 500 vierasta. Juhlia vietettiin perinteisen kaavan mukaan kolme päivää.

Pariskunta kävi myös Suomessa kirkkosiunauksessa.

Intiassa on tapana, että naimisiin mennyt nuoripari asettuu taloksi sulhasen perheen luokse. Häiden jälkeen pariskunta muuttikin Manun veljen ja tämän vaimon ja lasten kanssa asumaan.

Manun perheenjäsenet ovat hartaita hindulaisia. Anu on perheen nuorin miniä eli bohu, jolla on tiukkaan määrätty rooli perheessä.

Hinduksi ei voi kääntyä, mutta ­arkeaan voi elää hindun lailla ja keskittyä hyvän karman tuottamiseen. Karma tarkoittaa syyn ja seurauksen toimintaa kuvaavia oppeja. Niiden mukaan elävän olennon olotila on seuraamus menneisyyden teoista.

Anun päivä alkaa lattioiden lakaisulla, jotta koti on puhdas jumalille.

Perheen muita jäseniä ei tule puhutella nimellä, vaan heistä käytetään ainoastaan yleisnimiä bhabi eli käly tai bhaya eli veli.

Vanhempien jalkoja kosketaan kunnian­osoituksena heitä tervehdittäessä.

– Bohun tulee usein tehdä kotityöt ja laittaa ruokaa koko perheelle. Bohuna olemiseen liittyy tietynlainen vastuu, Anu sanoo.

Intialainen arki on kiehtovaa ja länsimaiseen elämänmenoon tottuneelle hyvinkin erilaista.

Tiukoista säännöistä huolimatta Anu nauttii elämästään.

– Intialainen arki on kiehtovaa ja länsimaiseen elämänmenoon tottuneelle hyvinkin erilaista. Opin joka päivä jotain uutta.

Anu haluaa kuitenkin omalle alalleen töihin. Nyt hän hakee Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan terveystieteiden maisteriksi.

– Tutkinto antaa minulle laajempia työmahdollisuuksia, etenkin ulkomailla.

Sairaanhoitajan ammattia ei arvosteta Intiassa yhtä lailla kuin Suomessa. Palkat ovat pieniä, usein jopa alle sata euroa kuukaudessa. Hoitohenkilökuntaa on osastoilla usein todella paljon, mutta työt ovat hierarkkisia ja tarkkaan rajattuja.

Terveydenhoito on Intiassa pääasiassa kaupallista toimintaa. Kun potilas tulee sairaalaan, hänet ohjataan aina ensin kassalle. Kaikkein varattomimmille on julkisia sairaaloita, mutta ne ovat epäsiistejä ja niissä voi joutua odottamaan lääkäriä monta päivää.

– Työviisumin saamiseksi minun pitäisi pystyä todistamaan, etten vie intialaisen työntekijän paikkaa, Anu kertoo.

Viime kesänä pariskunta suuntasi jälleen Suomeen. Anu oli terveydenhoitajan sijaisena Oulunkylän terveyskeskuksessa Helsingissä ja Manu teki yrityksensä töitä etänä.

Manu nauttii suomalaisen yhteiskunnan mutkattomuudesta.

– Suomessa kaikki on yksinkertaisempaa ja helppoa. Intiassa pienestäkin asiasta tulee usein hyvin monimutkainen ja vaikea prosessi.

Pariskunta haaveilee lapsista ja kaksikielisestä perheestä. Asuinpaikkaa ei olla lyöty lukkoon.

Maailma on Anulle ja Manulle avoin.

– Meille molemmille on tärkeää säilyttää molempien juuret, sanoo Anu ja heittää värikkään dupattan, huivin, tottuneesti oikean olkansa yli.

Teksti ja kuvat Pia Heikkilä

Suosittelemme sinulle