Sairaanhoitaja Viola Wallenius tekee vapaaehtoistyötä Keniassa. Hänen perheeseensä kuuluu kahdeksan ottolasta.
Perusaamu. Viola Walleniuksen, 24, tavallinen herätys on jauhosade naamalle. Kattoparruissa kiipeilevät apinat varistavat jauhoja sänkyyn. Useimmiten riehujia on kolmen kopla.
– Vaikka jauhopussi on suljetussa laatikossa ja sen edessä on paino, apinat ovat niin fiksuja, että ne löytävät pussin.
Viola asuu Kenian itärannikolla Makongenin kylässä, jossa on noin 3 000 asukasta. Lähin iso kaupunki on noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Mombasa.
Violan, hänen puolisonsa Salimin ja kahdeksan ottolapsen koti on savesta tehty kolmen huoneen pikkutalo. Katto on katettu palmun lehdillä. Sähköt on, jolleivät ole poikki. Vesi haetaan kaivosta, ruoka valmistetaan kaasuhellalla tai hiiligrillillä. Jääkaappia ei ole. Vessa on reikä maassa.
Mikään ei ollut entisellään, kun Viola palasi ensimmäiseltä Kenian reissultaan Suomeen.
Abivuonna oli identiteettikriisi: mitä haluan elämältä? Moni asia kiinnosti, mutta mikään ei yli muiden.
Viola lähti heti ylioppilaskirjoitusten jälkeisellä viikolla Allianssin nuorisovaihdon kautta Afrikkaan. Päätös oli syntynyt kuumeessa, kun Viola näki televisiosta dokumentin Etiopian lapsista.
Viola on kotoisin Keski-Suomesta Jämsänkoskelta. Hänellä oli kova halu päästä pikkukaupungin kuplasta ja nähdä maailmaa.
Keniassa hän istutti työleirillä puita, työskenteli slummilastenkodissa ja vammaisten lasten parissa.
– Se kaikki vaikutti vahvasti minuun. Kävin matkaa läpi yhä uudelleen ja tuntui, etteivät muut ymmärtäneet, mitä olin kokenut.
Violalla oli ajatuksia, miten auttamistyötä voisi tehdä paremmin. Hän otti yhteyttä moniin järjestöihin, mutta hänelle vastattiin, että kannattaisi ensin opiskella ja palata sitten asiaan.
Viola selvitteli asioita monta kuukautta kertomatta kotiväelleen tai kavereilleen. Sitten hän perusti yhdistyksen Home Street Homen. Hän oli yhteyksissä Keniassa tutustumiinsa ihmisiin, ja alussa ajatus oli perustaa lastenkoti.
Viola rasvaa Fatuma Lombon jalkoja.
Suunnitelmat ovat sen jälkeen hioutuneet ja Viola itse on opiskellut sairaanhoitajaksi. Pitkään hän reissasi Kenian ja Suomen väliä, mutta kun opinnot Metropoliassa tulivat viime keväänä päätökseen, hän muutti Keniaan pysyvästi.
Puoliso Salim oli alkuun Violan kollega avustustyössä. Sitten he huomasivat viihtyvänsä yhdessä muutenkin.
Violan yhdistyksen ensimmäinen projekti oli puuro.
Monet Makongenin kylän eskarilaiset valittivat vatsakipua. Ilmeni, että syynä oli yksinkertaisesti nälkä. Perheet ovat köyhiä, ja moni lapsi tarpoi pitkän taipaleen kouluun ilman aamupalaa. Kaikki eivät olleet edellisenä iltanakaan saaneet illallista.
Violan yhdistys on jo neljän vuoden ajan huolehtinut, että lapset saavat koulupäivän aluksi aamupuuron.
– Pieneltä kuulostavalla asialla on huima merkitys. Koulun oppilasmäärä kolminkertaistui vuoden jälkeen. Lapset jaksavat keskittyä aivan eri tavalla.
Toinen hanke koulun hyväksi oli kaivo. Kuumuudessa on pakko juoda. Koulun 800–900 oppilasta olivat aiemmin juoneet koulupäivän ajan suolaista vettä, sillä koululla oli vain suolaisen veden kaivo.
Yhdistys on myös kunnostanut koulua, jotta oppimisympäristö olisi viihtyisämpi. Keniassa on koulupakko, mutta köyhyyden takia koulunkäynti ei ole käytännössä kaikille mahdollista.
Home Street Home rakentaa nyt turvakotikeskusta. Sen yhteyteen on tulossa klinikka, päiväkoti vammaisille lapsille ja kurssikeskus tytöille ja naisille.
Yhdistyksellä on käynnissä kaikkiaan 22 projektia. Moni niistä liittyy hyväksikäytettyjen tyttöjen auttamiseen. Autettavissa on myös väkivallan uhreja ja ympärileikkausta tai pakkoavioliittoa pakenevia. Yhdistys antaa ruoka-apua, kustantaa lääkärikuluja ja peryshygieniaa. Turvakodin valmistumista odotetaan, jotta apua tarvitsevat voisivat asettua sinne tarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa. Yhdistys toimii vahvassa yhteistyössä poliisin ja ministeriön lasten palvelujen toimiston kanssa. Suurin osa tapauksista tulee sitä kautta.
Tyttöjen majoitusrakennus on valmis, mutta se toimii vielä toimistona ja luokkatilana. Valmiina alkaa olla myös suihku- ja wc-rakennus. Kaivo on ja keittiö kattoa vailla. Ruokasalissa on perustukset.
Työtä tehdään pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Johtamassa on aina ammattilainen, jotta jäljestä tulee hyvää.
Jo nyt käytössä on luokkatila, minne lapset voivat tulla tekemään läksyjä. Koulussa on suurin piirtein yksi kirja viittä lasta kohden, mikä vaikeuttaa opiskelua. Siksi yhdistys tahtoi luoda tilan, mistä löytyvät kirjat, lukurauha ja vapaaehtoisia auttajia. Pilottina toimii kerho pikkulapsille, jotka muuten saattavat olla yksikseen kotona.
Toimistorakennus on auttanut erottamaan työtä ja vapaata toisistaan. Silti perheen kotiovelle saattaa vieläkin ilmestyä sunnuntaiaamuna joku kaukaakin tullut, joka kyselee vaaleaa naista. Yllättäviin sairaustapauksiin haetaan apua myös öiseen aikaan.
Varoja yhdistys hankkii monin keinoin. Tukijoissa on yksityisiä ja yrityksiä. Tapahtumia on moneen lähtöön, ja käynnissä on muun muassa kummilapsitoimintaa.
Suomesta Makongenissa on käynyt useita vapaaehtoisia, muun muassa lähihoitajaksi, sairaanhoitajaksi ja sosionomiksi opiskelevia. Hiljattain kolme fysioterapeuttiopiskelijaa teki oppaan kehitysvammaisten lasten tukemisesta englanniksi ja swahiliksi.
– On ihanaa saada asiantuntemusta eri kanteilta. Äiti, isä ja veli kävivät myös täällä muutama vuosi sitten. Nyt he ymmärtävät minua paremmin.
Lapset kysyivät, voisivatko he kutsua Violaa äidiksi.
Violasta tuli äiti vähän yllättäen. Yhdistys sai tiedon seitsemästä lapsesta, jotka asuivat äitinsä kuoleman jälkeen keskenään majassa.
Lapset asuivat kaukana, oikeastaan sen alueen ulkopuolella, jolla yhdistys toimii. Viola ja Salim lähtivät silti katsomaan, mikä tilanne oli. Lapset olivat huonokuntoisia. Ruoaksi he keittivät kasvien juuria. Pienin oli ripulissa ja kuumeessa. Heitä oli pakko auttaa.
Yhdistys vuokrasi lapsille asunnon ja osti ruokaa kuukaudeksi. Kun isoveli sai peruskoulun loppuun, Viola ja Salim ehdottivat muuttoa Makongeniin, sillä lasten asuinpaikkaan oli kuuden tunnin matka. Lapset hyppivät ja kiljuivat riemusta.
Muutaman kuukauden kuluttua lapset kysyivät Salimilta, voisivatko he kutsua Violaa äidiksi.
– Säikähdinkin ja ajattelin, että voinko ottaa sen roolin. Toisaalta se tuntui luonnolliselta. Tämä on opettelua meille kaikille. Olemme miettineet yhdessä perhekokouksissa, millaiset säännöt meillä on.
– Lapset ovat eri ikäisiä ja koko ajan tulee uusia juttuja. Sitä kai se on kaikilla vanhemmilla. Meillä lapsia vain on monta.
Perheeseen kuuluu myös tyttö, jonka Salim pelasti kahdeksan vuotta sitten kotiorjuudesta.
Violan perhe. Salim Mwarima, Mesaidi Juma, Munira Juma, Zawadi Salim, Riziki Juma, Mapenzi Juma ja edessä lattialla Mohammed Juma, Ali Juma ja Viola.
Viola ehti aloitella Suomessa jo kehitysmaatutkimuksen opintoja, mutta hän huomasi kaipaavansa käytännönläheisempiä taitoja.
– Äitini on sairaanhoitaja, mutta hän on vaihtanut muulle alalle jo vuosia sitten. Hän oli aivan ihmeissään, kun sanoin, että haluan sairaanhoitajaksi. Sitten hän tajusi, että tässä on selkeä jatkumo. Keniassa siitä ammatista on valtava hyöty.
Osan harjoitteluista Viola suoritti Keniassa. Hänelle oli järkytys nähdä, millaista esimerkiksi mielenterveyspotilaiden hoito oli. Ihmisiä lähinnä säilöttiin ja lääkittiin zombeiksi. Samassa paikassa hoidettiin myös vammaisia lapsia, koska muuta paikkaa ei ollut.
Vanhat uskomukset elävät: noituuden aiheuttamaan hulluuteen uskotaan.
– Noituus on täällä vielä iso juttu. Syksyllä suurin piirtein talomme takapihalla järjestettiin kolmen päivän tapahtuma, jossa noitatohtori paransi noituuden uhriksi joutuneita. Sellaista ei voi uskoa ennen kuin näkee. Tuntuu pahalta, että perheet, joilla ei ole rahaa ruokaan, maksavat sellaisesta. Mutta uskomukset ovat heille vahvasti totta.
Keräämme bonusmerkkejä jääkaappia varten.
Tammikuun lopussa Viola piipahti Suomessa. Suomeen tulo on hänelle jopa rajumpi kulttuurisokki kuin matkustaminen toiseen suuntaan.
– Olen ihan, että näinkö täällä eletään. Äidillä oli sisustusbuumi päällä. Keniassa me taas stressaamme, kun sähköt ovat olleet kylästä kolme viikkoa poikki. Vaikka kyllä minäkin sisustan, tykkään väreistä.
Tällä hetkellä perhe kerää kylän supermarketin bonusmerkkejä jääkaappia varten.
– Vielä nyt kaikki ruoka on syötävä tuoreeltaan, koska kuumuudessa mikään ei säily. Minulla on levollinen olo, kun olen asettunut Makongeniin pysyvästi. Täällä ollaan perusasioiden parissa, työ tuntuu merkitykselliseltä.
www.homestreethome.fi
Sairaanhoitaja, jolla on Keniassa Home Street Home -niminen yhdistys.
Mikä on avustustyössä vaikeinta?
”Kaikkia ei ole mahdollista auttaa. Niistä vaikeista valinnoista näen välillä painajaisia. Rajojen laittaminen on itselleni oppimisprosessi. Olemme luoneet säännöt, että autamme projektien puitteissa.”
Lue lisää
Suomalaishoitaja tutkii Lontoossa pienten keskosten perheitä
Sairaanhoidon opettaja oppi tansanialaisilta kuinka eletään tässä ja nyt
