Susanna Kaikkonen on työskennellyt anestesiahoitajana Lontoossa ja dialyysissä Gentissä. Näitä taitoja hän käyttää hyväkseen opettaessaan sairaanhoitajia belgialaisessa ammattikorkeakoulussa.
Sairaanhoitaja Susanna Kaikkonen, 49, ei nuorempana ajatellut, että hänestä tulisi opettaja. Nyt hän opettaa viidettä vuotta Belgian Gentissä ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi opiskelevia ja viihtyy työssään.
”En nähnyt itseäni opetustehtävissä, mutta olen aina ollut hyvä kokeilemaan uutta.”
Ennen opettajaksi ryhtymistään Susanna oli tehnyt jo pitkän uran Belgiassa erilaisissa hoitoalan tehtävissä. Matka sinne vei Englannin kautta.
Suomussalmelainen Susanna valmistui anestesiahoitajaksi Seinäjoen ammattikorkeakoulusta vuonna 1997 ja halusi lähteä maailmalle. Englannissa oli pulaa sairaanhoitajista, ja hyvää mainetta nauttivat suomalaiset hoitajat käytännöllisesti katsoen haettiin sinne töihin. Susannakin tapasi Helsingissä englantilaisen sairaalan suomalaisen rekrytoijan, joka haastatteli häntä ja toivotti tapaamisen päätteeksi tervetulleeksi Greenwichin aluesairaalaan Lontooseen.
”Tämä osastonhoitaja sanoi, että et tarvitse kuin matkalaukun, passin ja hammasharjan, ja me hoidamme loput. Pakkasin laukkuni ja lähdin”, Susanna muistelee.
Alku anestesiahoitajana Englannissa oli vauhdikas, vaativakin, Susanna miettii nyt.
”Ulkomaiset hoitajat saattoivat olla englantilaisille lääkäreille myös stressitekijä. Anestesialääkärin ja -hoitajan välillä hyvä viestintä on tarpeen. Aikaa selittelyille ei aina ole, eikä tilannetta välttämättä helpota se, että toinen on vasta saapunut, muualla koulutettu ja kielitaidoltaan vajavainen.”
Kun Susanna lähti Englannista viikonlopun viettoon Brysseliin suomussalmelaisen ystävänsä luo, tapahtui klassinen kohtaaminen. Yöelämässä käveli vastaan tuleva puoliso, belgialainen Bruno Vanhulle. Pian oli selvää, että Susanna muuttaisi Brysseliin.
Belgiassa Susanna sai keikkatöitä leikkaussalihoitajana. Paikallisten sairaaloiden työkulttuuri tuntui tutulta, ja työkielenä toimi ranska, jota hän osasi.
Suomalaisen AMK-tutkinnon hyväksyminen belgialaista tutkintoa vastaavaksi ei tuolloin onnistunut ihan heti, vaan vei vuoden. Silloin palkkakin nousi. Susanna kertoo, että nykyään hyväksymisprosessi on automaattinen ja suomalainen tutkinto täysin hyväksytty.
Ensimmäiset vuodet Belgiassa olivat tiiviitä. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Oskar ja Lumi, Brunon työhön kuului paljon matkustamista, Susanna keikkaili leikkaussalissa ja tasapainoili perheen ja työn välillä.
Uskalsin hakea, vaikka hollannin kielen taitoni ei ollut silloin läheskään sillä tasolla kuin nyt.
Vuonna 2004 perhe muutti Brysselistä tunnin ajomatkan päähän Aalteriin, Brunon kotikaupunkiin.
”Se oli hänen työnsä kannalta kätevämpi asuinpaikka meille, ja siellä pääsimme myös lähelle Oskarin ja Lumin isovanhempia.”
Susanna haki heti leikkaussalihoitajan töitä Gentin yliopistosairaalasta, jossa työkielenä oli hollanti.
”En ilmeisesti ole turhan vaatimaton luonne, kun uskalsin hakea. Hollannin kielen taitoni ei silloin ollut vielä läheskään samalla tasolla kuin nyt”, Susanna kertoo.
Susanna ei saanut paikkaa, mutta hänelle tarjottiin dialyysihoitajan työtä. Hän oivalsi, että teknistä osaamista vaativa dialyysiosasto oli paras paikka hioa hollanti riittävälle tasolle työn ohessa.
Dialyysissä puhdistetaan potilaan verta keinomunuaislaitteen avulla. Lisäksi Susanna teki afereesihoitoja, joissa verestä erotetaan koneellisesti yksi tai useampia osia, ja ne osat, joita ei eroteta, palautetaan luovuttajan verenkiertoon.
”Niin mielenkiintoista ja itsenäistä työtä! Sain tehdä 80-prosenttista työaikaa, mikä auttoi työn ja perheen yhdistämisessä. Vuonna 2006 perheeseemme syntyi kolmas lapsi, Aino.”
Viiden vuoden kuluttua Susanna huomasi kaipaavansa uutta. Hänestä tuli kantasoluafereesihoidon laadunvalvoja ja myöhemmin myös apulaisosastonhoitaja. Samaan aikaan hän opiskeli Gentin yliopistossa terveydenhuollon hallinnon ja johtamisen tutkintoa. Yhtälö oli vaativa, mutta osastonhoitajan työhön tarvittiin tutkinto – ja se osoittautui välttämättömäksi myös myöhemmin, kun opetustyö kutsui.
Uusista työnkuvista huolimatta Susannan veri veti takaisin leikkaussaliin. Niinpä hän siirtyi apulaisosastonhoitajaksi sydän- ja verisuonikirurgian sekä keuhkokirurgian leikkausosastolle. Siitä tuli Susannan tähänastisen uran vaikein jakso.
”Vaikka pidän haasteista, nyt työhuolet seurasivat kotiin asti ja herättelivät öisin.”
Teinpä mitä tahansa, aina joku oli tyytymätön.
Susanna oli ylpeä osastonsa erikoisosaamisesta. Siellä tehtiin vaativia toimenpiteitä, kuten sydämensiirtoja ja vastasyntyneiden sydänleikkauksia. Osastolla oli kuitenkin sisäisiä ristiriitoja, jotka myrkyttivät työilmapiiriä. Apulaisosastonhoitaja jäi kahden tulen väliin.
”Teinpä mitä tahansa, aina joku oli tyytymätön.”
Kun Susanna kuuli, että Gentissä sijaitsevassa Artevelde-ammattikorkeakoulussa oli pulaa pätevistä opettajista, hän päätti jättää osastokiistat taakseen ja tarttua taas uuteen. Hän sai paikan sairaanhoidon opettajana.
Sairaanhoitajan tutkinnon suoritus Artevelde-ammattikorkeakoulussa vie neljä vuotta, ja opetus toimii kolmella tasolla. Aineenopettajat opettavat teoriaa suurille ryhmille. Seuraavalla tasolla teoriaa harjoitellaan pienemmissä ryhmissä eri tehtävien avulla. Kolmannella tasolla seuraavat käytännön harjoittelut. Susanna opettaa sekä toisella että kolmannella tasolla, tekee 60-prosenttista työaikaa ja tienaa noin 31 000 euroa vuodessa.
Hän pitää työstään, sillä siinä saa sekä hyödyntää osaamistaan että oppia itsekin jatkuvasti uutta.
”Tuomme kaikki opetukseen omaa osaamistamme. Minä esimerkiksi annan ryhmilleni usein leikkaussali- tai munuaispotilaiden hoitoa koskevia esimerkkejä.”
Susanna arvostaa sitä, että opiskelijoita rohkaistaan miettimään, miten ja miksi teorioita sovelletaan.
Arteveldestä tullaan harjoittelemaan myös Suomeen. Susannan opiskelijoita on ollut vaihdossa muun muassa Kuopiossa. Hoitajien työnkuvat ovat Suomessa ja Belgiassa hyvin lähellä toisiaan.
”Mutta Suomessa esimerkiksi anestesiahoitajilla on enemmän vastuuta kuin Belgiassa.”
