Lapsilla on avoin ja luonteva suhde kuolemaan, kunnes aikuiset värittävät sen vaikeaksi, sanoo Mari Pulkkinen. Kuva Lauri Rotko.

Tutkija: Suru ei ole työ, joka pitää suorittaa

Kuollutta läheistä saa surra koko loppuelämän, sanoo Mari Pulkkinen.

1. Koulutat hoitajia kuolemansurusta. Millaiset asiat heitä mietityttävät?

He haluavat tukea omaisia surussa, mutta välineitä ei aina tunnu olevan. Usein toivotaan Niksi-Pirkka-tyyppistä vinkkilistaa, mutta sellaista en mielelläni anna. Haluan antaa ajattelun aineksia, jotta kukin voi kohdata surevan omilla eväillään.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Hankaluuden lähde on tapa, jolla meidät on saatu ajattelemaan surusta. Surutyö on sata vuotta vanha Sigmund Freudin käsite, joka elää sitkeässä. Samankaltainen ajatus on 1970–80-luvun vaiheteorioissa: surusta on luotu paineistava prosessi, joka pitää suorittaa. Itse ajattelen, että suru ei poistu, se jättää aina jäljen.

Hoitajat ovat vastaanottavaisia. Aistin, miten he imevät tietoa surusta. Ilmeisesti hoitoalan koulutuksessa aiheesta ei juuri puhuta. Vastavalmistunut voi olla pulassa, kun hänet lätkäistään tilanteeseen, jossa odotetaan ammatillisuutta ja myötätuntoa elämän vaikeimmilla hetkillä.

2. Miten suhtautua surevaan kollegaan?

Pahinta on, jos jättää surun huomiotta. Harva kaipaa korulauseita, mutta ihmistä lohduttaa, jos toinen noteeraa asian jollakin tapaa.

Turvallista on kysyä: miten voit, haluatko puhua? Osanotto voi olla juttelua arkisista asioista, sillä suruun liittyy tunteen lisäksi tekemistä: hautajaiset, perunkirjoitukset ja vainajan asunnon tyhjentäminen, jossa voi kulua aikaa kuukausitolkulla.

Töissä olisi hyvä ymmärtää, ettei surevalta voi odottaa samaa työpanosta kuin tavallisesti.

3. Keräsit väitökseesi kirjeitä läheisen menettäneiltä. Tarinat kohtaamisista olivat karuja. Miksi myötätunnon osoittaminen on vaikeaa?

Surevat muistuttavat meitä siitä, mikä meidän kaikkien osa on. Moni välttelee kohtaamista, koska pelkää möläyttävänsä jotakin, mikä lisää kärsimystä. Jos puoliso tai lapsi kuolee, se vaikuttaa ihmisen elämässä kaikkeen, normaalia ei enää ole. Varsinkin lapsen menettänyttä moni mielellään pakenee.

Rohkeus olisi tarpeen, sillä kohtaamiset ovat parhaimmillaan tosi tärkeitä. Pienikin hetki voi olla merkittävä ja pitää pinnalla. Kirjeistä välittyi, että kyky osoittaa myötätuntoa on meillä pakkasen puolella.

4. Miten suru näkyy kehossa?

Tyypillisiä oireita ovat hengitysvaikeudet, palan tunne kurkussa, sydänvaivat, verenpaine, selkä- ja vatsakipu, refluksi ja ihottuma. Toiset tulkitsevat luontevammin, että ne johtuvat surusta – toisille se on suuri hämmennys. Kunpa ammattilaiset osaisivat avata surun kehollisuutta. Yhteyden oivaltaminen voi olla surevalle käännekohta.

5. Mikä merkitys on hautajaisilla?

Hautajaiset ovat tärkeät, koska muut kuolemaan liittyvät rituaalit ovat melkeinpä siirtyneet ammattilaisille. Näen kuitenkin, että hautajaisiin liittyy suorituspaineita: on selvittävä kunnialla­ ja arvokkaasti. Terveydenhuollossa määrätään lähes automaatiolla surevalle rauhoittavia. Missä ihminen saa romahtaa, jos ei läheisen hautajaisissa? Jos on lääkitty, tilaisuudesta ei välttämättä jää muistoja.

Etenkin Etelä-Suomen kaupungeissa hautajaiset ovat muuttuneet pieniksi. Jostain syystä tästäkin rituaalista näytetään haluavan eroon.

6. Aloitit aikanaan opinnot lasten-sairaanhoitajaksi. Miksi se ei ollut oma alasi?

Halusin olla toisille avuksi ja ajattelin, että hoitajana se onnistuu. Koulussa opettelimme luiden nimiä latinaksi, petaamista ja verenpaineen ottoa. Ihmettelin, miksemme pohdi, mikä on ihminen, mitä tarkoittaa olla terve tai sairas. Keskeytin opinnot ja löysin uskontotieteen, joka oli oma juttuni. Arvostan hoitoalan ammatteja silti suuresti.

Mainos
Mainos