Rosmariini Tolonen on käynyt kolmesti Suomen Punaisen Ristin järjestämillä avustustyömatkoilla. Rosmariinin sylissä on mosambikilainen vauva, joka syntyi elottomana mutta saatiin elvytettyä.

Verojuristi opiskeli kätilöksi ja lähti maailmalle: ”Haluan auttaa kaikkein heikoimpia”

Surullisinta ovat kuolemat, ihaninta syntymän ihme. Sen vuoksi kannatti vaihtaa verojuridiikka katastrofialueiden avustustyöhön, sanoo kätilö Rosmariini Tolonen.

Tulisivatpa sähköt pian takaisin, kätilö Rosmariini Tolonen toivoo. On vuosi 2019 ja hän on Mosambikissa Afrikassa Punaisen Ristin avustustyöntekijänä, kun paikalliseen sairaalaan saapuu sektiota tarvitseva äiti. Nainen on yrittänyt synnyttää jo pidemmän aikaa alateitse, mutta se ei ole onnistunut.

Suomen, Norjan ja Kanadan Punaisen Ristin avustajista koostuva ryhmä ei voi kuitenkaan aloittaa leikkausta, koska sähköä ei ole. Sairaalassa on pimeää, ulkona myrskyää. Sykloni Idai on vain pari viikkoa aiemmin tuhonnut yli sadantuhannen ihmisen kodin ja heikentänyt lähes kahden miljoonan ihmisen elinoloja.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Yhtäkkiä valot syttyvät ja leikkaus voi alkaa. Rosmariini on valmistautunut ottamaan vauvan vastaan, mutta sähköt katoavat taas. Onneksi tekninen asiantuntija on kuskannut huoneeseen varageneraattorin kottikärryjen avulla.

Rosmariini ottaa vastaan elottoman oloisen vauvan ja aloittaa elvytyksen. Pian tyttövauva päästää ensimmäisen rääkäisynsä. Tunne on joka kerta yhtä hieno – tämän vuoksi Rosmariini täällä on. Mosambik on hänen kolmas työmatkansa Suomen Punaisen Ristin katastrofityössä.

Kun Rosmariini palaa katastrofialueilta työpaikkaansa Jorvin sairaalaan, hänellä kestää hetken tottua länsimaiseen ympäristöön. Kuva: Liisa Takala

 

Tänään Rosmariinilla, 48, on takanaan työvuoro hänen nykyisessä työpaikassaan Jorvin sairaalassa Espoossa. Hän on juuri hoitanut onnistuneesti loppuun yhden synnytyksen. Olo on sen jäljiltä vielä vähän pöllämystynyt.

– Syntymän ihme on juuri se – ihme. Maasta riippumatta, Rosmariini huomauttaa kahvikupposen ääressä.

Kun Rosmariini oli viisivuotias, hänen lapsuudenperheensä muutti Sambiaan isän kehitysyhteistyön perässä. Perhe asui Afrikassa yhteensä kuusi vuotta, kunnes he palasivat Suomeen.

Elettiin 1980-lukua, eikä Suomessa asunut kovin paljoa maahanmuuttajia. Se hämmensi monenvärisiin ihmisiin tottunutta Rosmariinia.

Ihan tavalliset asiat tuntuivat omituisilta. Rosmariini ei esimerkiksi ollut koskaan kulkenut Sambiassa yksin bussilla turvallisuussyistä tai soittanut puhelimella, koska se oli varastettu.

– Paluu kotimaahan oli kulttuurisokki. Afrikassa asuminen oli avartanut maailmankuvaani ja jättänyt minuun palon nähdä maailmaa ja tutustua erilaisiin tapoihin. Suomessa kaikki tuntui jähmeältä, koska olin kasvanut täysin erilaisessa kulttuurissa.

Olin kiltti kympin tyttö, joka oli kasvatettu ajattelemaan, että itse pitää pärjätä. Keskitin kaiken energiani opiskeluun.

12-vuotias Rosmariini oli koulussa ahkera ja tunnollinen. Kirjojen sivut jäivät kuin itsestään hänen päähänsä, sillä hänellä oli valokuvamuisti.

– Olin kiltti kympin tyttö, joka oli kasvatettu ajattelemaan, että itse pitää pärjätä. Keskitin kaiken energiani opiskeluun.

Lukion jälkeen Rosmariini pääsi opiskelemaan oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hänen suvustaan löytyi lakimiehiä, joten Rosmariini tunsi painetta seurata tutuissa jalanjäljissä. Hän haaveili tekevänsä töitä ympäristöjuridiikan parissa, mutta siihen aikaan alalta ei löytynyt töitä. Rosmariinilla oli oikeustieteellisessäkin erilaiset arvot kuin valtavirralla. Hänen pro gradu -tutkielmansa aihe herätti muissa opiskelutovereissa huvittuneisuutta, sillä se käsitteli yritysten vastuuta ympäristörikoksissa. Hän keräsi graduunsa materiaalia Australiasta, jossa hän vietti välivuotta opinnoistaan. Googlea ei vielä ollut, joten hän kantoi mukanaan valtavat pinot kirjoja Suomeen.

– Ympäristörikos tuli Suomessa rikoslakiin vasta 1995 ja minä valmistuin vuonna 1997. Olin aikaani edellä, Rosmariini huomauttaa.

Rosmariini sai töitä verojuridiikan parista, mutta se tuntui paperien pyörittelyltä. Hän ei keksinyt, mitä merkitystä työllä olisi hänelle itselleen. Palkka- ja urakehitysmahdollisuudet olivat hyvät, mutta sekään ei motivoinut tarpeeksi.

Sitten Thaimaahan iski tsunami. Siellä menehtyi Rosmariinille tuttu sukelluskoulun vetäjä perheineen. Tapahtuma herätti Rosmariinissa voimakkaan tunteen siitä, että hän haluaisi auttaa muita.

Rosmariini oli kouluttautunut itsekin sukelluskouluttajaksi ja huomannut, että ihmisten parissa työskentely tuntui hyvältä.

– Kun joku meni paniikkiin veden alla, oma mieleni pysyi kirkkaana ja pystyin toimimaan.

Luonteelleni sopii hyvin se, etten tiedä missä huomenna olen.

Rosmariini oli 34-vuotias, kun hän päätti uudelleenkouluttautua hoitoalalle.

– Halusin valita toisen, arvojeni mukaisen urapolun.

Kun kätilöopinnot alkoivat, ne tuntuivat Rosmariinista heti huippukiinnostavilta. Niiden rinnalla hän teki töitä Naistenklinikan lapsivuodeosastolla. Hän valmistui vuonna 2012 ja sai 2014 vakitöitä Jorvista.

Rosmariini on niin sanottu sissikätilö eli sisäinen sijainen. Se tarkoittaa, ettei hän tiedä koskaan etukäteen, millä osastolla seuraavan työpäivänsä viettää. Vaihtoehtoja ovat synnytysosasto, lapsivuodeosasto, äitiyspoliklinikka, leikkaussali ja heräämö – missä apua juuri sillä hetkellä eniten tarvitaan.

– Luonteelleni sopii hyvin se, etten tiedä missä huomenna olen. On sitä paitsi mukavaa, että olen päässyt tutustumaan laaja-alaisesti työpaikkani ihmisiin.

Kenties juuri uteliaan ja joustavan luonteensa vuoksi Rosmariini kiinnostui humanitaarisesta työstä. Katastrofialueilla auttaminen oli hänen mielessään jo opiskeluaikana, mutta hänellä oli tuolloin kolme alaikäistä lasta. Nyt kaksi heistä on täysi-ikäisiä.

Kun Rosmariini pohti avustustyöntekijäksi lähtemistä, hän otti asian puheeksi lastensa kanssa. Silloin kymmenvuotias kuopus sanoi hänelle: ”Äiti, totta kai minulla tulee sinua ikävä, jos lähdet. Mene silti auttamaan niitä, joilla on vaikeaa.”

– Olen ylpeä lapsistani. Tuntuu hyvältä nähdä, että olen kasvattanut heidät empaattisiksi ihmisiksi.

Eniten jännitin trooppisia myrskyjä ja elefantteja.

SPR:n koulutuksiin pääsee kerralla mukaan vain pieni määrä eri alojen ihmisiä. Koulutukseen tarvitaan myös työnantajan lupa. Esimies suhtautui Rosmariinin avustustyöhaaveisiin myönteisesti ja kannustavasti.

Kun kenttäsairaalassa Bangladeshissa oli pulaa kätilöistä vuonna 2018, Rosmariinia pyydettiin paikalle. Ensin keväällä kuudeksi viikoksi, sitten syksyllä uudestaan neljäksi viikoksi. Rosmariini lähti.

– Yritin välttää ennakko-odotuksia. Eniten jännitin trooppisia myrskyjä ja elefantteja, sillä leiri oli pystytetty elefanttien vaellusreitille. Itse työtä en koskaan jännittänyt.

Ensimmäinen työvuoro Bangladeshin köyhimmällä alueella, viidakon keskellä, oli ikimuistoinen. Kun Rosmariini saapui kenttäsairaalaan, hänelle ilmoitettiin, että kaikki muut kätilöt ovat sairastuneet. Kukaan ei päässyt perehdyttämään häntä, ohjeita annettiin radiopuhelimesta. Kaiken lisäksi ensimmäinen työvuoro kesti koko vuorokauden.

– Teltan sisällä oli 45 astetta. Minusta tuntui, että sulan. Mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä. Aina välillä pysähdyin hengittelemään ja juomaan vettä. Kun vuoro oli lopulta ohi ja potilaat kunnossa, tiesin, että kyllä tämä tästä.

Rosmariini joutui turvautumaan usein elekieleen, koska synnyttäjien kanssa ei ollut yhteistä kieltä. Paikalla oli tulkki, mutta usein hän oli mies. Kun tämä sitten seisoi sermin takana ja tulkkasi, ei aina ollut varmuutta, mitkä tiedot menivät potilaalle asti.

Kukaan ei päässyt perehdyttämään kenttäsairaalaan. Ohjeita annettiin radiopuhelimesta.

Jättimäiset hyönteiset, hämähäkit ja kärpäsparvet pelmahtivat varsinkin pimeällä valon perässä sisälle telttaan. Rosmariini kiljui vähän väliä, kun valtavat koppakuoriaiset kopsahtelivat yllättäen häntä päin. Vieressä paikalliset hoitajat naureskelivat ja liiskailivat niitä tottuneesti.

Koska leiri sijaitsi keskellä köyhää kriisialuetta, turvatoimet olivat tiukat. Vartijoita oli paljon, eikä sairaala-alueen ulkopuolelle ollut asiaa yksin.

– En koskaan tuntenut oloani uhatuksi, mutta turvallisuutta piti miettiä. Toisaalta Punaisella Ristillä oli toimiva koneisto, joka piti henkilökunnan turvassa.

Bangladeshissa vuonna 2018 Punaisen Ristin kenttäsairaalana toimi teltta. Leirillä syntyi arviolta 45 000 vauvaa vuodessa.

 

Ihania puolia humanitaarisessa työssä oli paljon. Parasta olivat Rosmariinin mielestä äidit ja vauvat. Hän ei voi kuin ihmetellä sitä voimaa, joka kurjissa oloissa synnyttäviltä naisilta löytyy.

– Naiset, joita tapaan, ovat niin rohkeita, vahvoja ja sisukkaita. Jokaisella heistä on oma tarinansa. Kaikkia äitejä lähtökohdista riippumatta yhdistää sama halu: että heidän lapsensa saisivat hyvän elämän. Se on todella voimaannuttavaa.

Kun kriittinen tilanne on ohi, naiset kertovat usein Rosmariinille, millaisista kauheuksista he ovat selvinneet. He ovat avusta ja saamastaan huomiosta myös hyvin kiitollisia. Osalle kriisien keskellä kasvaneista jo pelkästään hyväksyvä kosketus on ihan uusi asia.

On äärimmäisen palkitsevaa, kun joku pelastuu varmalta kuolemalta.

Vaikeimpia ovat tilanteet, kun synnyttävää äitiä tai lasta ei voida yrityksistä huolimatta pelastaa. Silloin Rosmariini ottaa ammattiroolin pystyäkseen toimimaan. Nuo tilanteet eivät unohdu silti koskaan.

Onneksi myös hyvät kokemukset jäävät mieleen. Rosmariini muistelee tapausta, kun kenttäsairaalaan kuskattiin tajuton ja kouristeleva 15-vuotias synnyttäjä. Pahasta raskausmyrkytyksestä kärsivän tytön tilanne näytti toivottomalta, mutta hoitotiimi ei luovuttanut. Kuin ihmeen kaupalla äiti ja lapsi selvisivät.

– On äärimmäisen palkitsevaa, kun joku pelastuu varmalta kuolemalta. Jokainen hengissäsäilyvä äiti ja vauva on minulle palkinto. Tunnen löytäneeni kutsumukseni. Työlläni on nyt merkitys.

Yhteen hiileen puhaltava avustustiimi kuuluu työn parhaisiin puoliin. Rosmariini on huomannut, että humanitaariseen työhön lähtevät ihmiset jakavat usein samat arvot. Koettelemukset ja onnistumiset sitovat heidät pysyvällä tavalla yhteen.

Kun Rosmariini palasi viidakon keskeltä Suomeen, edessä oli jälleen kulttuurishokki. Hänellä kesti hetken aikaa totutella steriileihin synnytyshuoneisiin, joissa oli säädettävä valaistus, huriseva ilmastointi ja piippaavat laitteet.

– Kontrasti oli niin valtava, että sitä oli vaikea sisäistää. Minun täytyi varoa sanojani, etten vahingossa möläyttänyt asiakkaille, millaisista oloista olin juuri tullut.

Paradoksaalista oli toisaalta sekin, että katastrofialueilla potilaiden hoitamiseen oli usein enemmän aikaa kuin Suomessa.

Se, mikä Rosmariinia on avustustyön jäljiltä jäänyt mietityttämään, ovat turhat, vältettävissä olevat kuolemat. Kaikkein köyhimmät synnyttäjät kehitysmaissa voivat sairastua vaikeaan malariaan, joka voi aiheuttaa äidille esimerkiksi anemiaa, keskenmenon ja sikiökuoleman. Estolääkityksen kehittely raskaana oleville tuskin olisi lääketeollisuudelta kovin iso ponnistus.

Katastrofialueilla potilaiden hoitamiseen oli usein enemmän aikaa kuin Suomessa.

Myös kolera ja Suomessa jo voitetut rokot jylläävät köyhissä oloissa, koska ihmiset eivät saa mistään rokotteita. Niiden avulla vältyttäisiin monilta inhimillisiltä tragedioilta.

Rosmariini onkin leikitellyt ajatuksella, että hän voisi vielä joskus yhdistää kaiken tietotaitonsa: oikeustieteellisen taustan, vahvan kliinisen osaamisen kätilönä ja humanitaarisen työn.

– Haluan auttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ja edistää naisten ja vastasyntyneiden oikeuksia. Kun kehitän taitojani, saan ne itselleni, mutta kun autan toisia, saan vielä enemmän.

 

Kuka voi hakea avustustyöhön?

  • Suomen Punaisen Ristin avustustyöntekijäksi voi hakea 25–65-vuotias terveydenhuollon ammattilainen, jolla on monipuolinen työkokemus, vahva englannin kielen taito, hyvät tiimityöskentelytaidot ja kyky itsenäisiin päätöksiin.
  • Haku avustustyöntekijäksi järjestetään kaksi kertaa vuodessa. Hyväksytyille järjestetään englanninkielinen koulutus, joka kestää viikon.
  • Työnantajalta pitää kysyä etukäteen lupa avustustyöhön. Kutsu kohteeseen tulee päivän tai parin varoitusajalla. Siitä saa kieltäytyä.
  • Avustustyö kestää kerralla neljästä kuuteen viikkoa. Siitä maksetaan palkkaa.
  • SPR tarjoaa keskusteluapua katastrofialueilta palaaville.

Lähde: punainenristi.fi ja Rosmariini Tolonen

Teksti Rosanna Marila, kuvat Rosmariini Tolosen kotialbumi ja Liisa Takala

Lue lisää:

Superlonia ja puusepän pora – Hannele taiteilee sotasairaalassa vähillä välineillä

Mainos
Mainos