Sairaanhoitaja Wilma Juusonen on jättänyt työurallaan taakseen sen, mikä on tuntunut väärältä ja omien arvojen vastaiselta.
Wilma Juusonen ehti työskennellä tamperelaisessa, vasta-avatussa päihdehoitotyön yksikössä nelisen kuukautta, kunnes sai tarpeekseen.
Hän yritti tehdä työkavereidensa kanssa kaiken voitavansa, jotta asiakkaat saisivat hyvää hoitoa. He puhuivat esimiehelle ja ottivat yhteyttä talon ylimpään johtoon toisessa kaupungissa.
– Saimme myös aluehallintoviraston aktivoitumaan. Lopulta näin, etteivät asiat tulisi korjaantumaan niin, että voisin tehdä työtäni tavalla, joka oli minulle tärkeää.
Wilma irtisanoutui vakituisesta työpaikastaan, kun koeaika oli meneillään.
– Tehtäviini kuului tarjota korvaushoidon lisäksi muuta huumehoitoa. Uuden palvelumallin myötä laitoshoidon palveluita vähennettiin radikaalisti. Siirryttiin intensiiviseen avohoitoon, mutta sitä ei siihen mennessä ollut vielä olemassa. Odotus oli, että huumevieroitusta kipeästi tarvitsevaa ihmistä auttaa muutaman kerran juttelutuokio sairaanhoitajan kanssa. Siihen en pystynyt taipumaan.
Epäkohdat paljastuivat pikku hiljaa, kun hän aloitti uudessa yksikössä.
– Neljän kuukauden jälkeen olin henkisesti todella väsynyt, enkä jaksanut miettiä, mitä elämässäni tekisin seuraavaksi.
Wilma oli hakenut työpaikkaa innokkaasti, koska tiesi, että halusi auttaa haastavissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Rekrytointiprosessi oli ollut perusteellinen ja monivaiheinen.
Pettymys työnantajan hoitokulttuuria kohtaan oli niin syvä, että Wilma rohkeni tuoda kokemuksensa julki mediassa omalla nimellään.
– Olin varautunut, että saisin lokaa niskaan, mutta sitä tuli yllättävän vähän. Itse olin toiminut kaikissa käänteissä rauhallisesti ja perustellusti.
Wilma kokee irtisanoutumisensa olleen oikea ratkaisu. Hän alkoi välittömästi voida paremmin. Nyt tapahtuneesta on pari vuotta.
Wilman arvot ovat vahvat ja ne ovat ohjanneet elämänvalintoja aiemminkin. Ennen hoitoalaa hän opiskeli liiketalouden merkonomin tutkinnon ja päätyi järjestämään yritystapahtumia ja -juhlia. Koska työn joka vaiheessa tarvittiin viestintää, hän oppi vauhdilla siihen liittyviä taitoja. Kymmenessä vuodessa Wilma huomasi, ettei työn sisältö antanut toivottua tyydytystä.
Yksinkertaistaen kyse oli ihmisten viihdyttämisestä – ja usein aika isolla rahalla.
– Ajauduin eksistentiaaliseen kriisiin – miettimään, mikä oikeasti on elämäni ja olemassaoloni syvin tarkoitus.
Wilma jätti yritystapahtumat ja perusti viestintätoimiston. Kumppanikseen hän otti ystävänsä, vahvan markkinoinnin osaajan.
– Hyvinhän meillä meni, mutta elannon saamiseksi piti tehdä kovasti töitä. Yllättävän paljon aikaa meni myös hallinnollisiin tehtäviin.
Eikä eksistentiaalinen kriisi ratkennut.
Wilman rinnalla oli tuolloin matkustamista rakastava mies, jonka kanssa hän oli haaveillut kolmen kuukauden reppureissusta Intiaan. Alkoi tuntua, että olisi sen toteuttamisen aika.
Pari teki tarkat suunnitelmat, jopa päivittäisen budjetin, ja lensi lämpimään joulukuussa 2010. Wilma oli ilmoittanut yrityskumppanille lähtevänsä tuulettumaan ja miettimään tulevaisuuttaan.
Näkökulmat laajentuivat kehitysmaan arkeen tutustuessa. Oli ihan toista todistaa kurjia oloja paikan päällä kuin lukea niistä.
Syvimmän vaikutuksen häneen teki 12-vuotias Dippin-niminen poika, joka puhui hyvää englantia ja teki sinnikkäästi tuttavuutta.
– Hän halusi olla paikallinen oppaamme, ja siihen lopulta suostuimme.
Wilma pääsi vierailemaan pojan kodissa, viidakkokylässä, jossa he olivat ensimmäisiä valkoihoisia vierailijoita.
Selvisi, että poika kävi koulua, joka sijaitsi kotoa kahden tunnin bussimatkan päässä. Hän käytti arkipäivisin neljä tuntia koulumatkoihin.
Lisäksi poika opiskeli itsenäisesti englantia sanakirjoja pänttäämällä ja opetti vierasta kieltä myös sisaruksilleen. Äärimmäisen köyhissä oloissa elävän pojan asenne oli mykistävä. Hänelle oli selvinnyt, että kielitaito on avain ulkomaailmaan.
Suomeen päästyään Wilma yritti saada yhteyttä poikaan vielä tätä kiittääkseen, mutta ei onnistunut.
Wilma mietti elämänsä suuntaa reppureissulla Intiassa.
Matkalla Wilmalle selvisi, että hän tahtoo auttaa ihmisiä työkseen. Hän päätti punnita oivallustaan lähtemällä vapaaehtoiseksi Pirkanmaan Hoitokotiin. Koulutuksen jälkeen hän alkoi käydä saattohoitokodissa viikoittain.
– Tärkein havaintoni oli, että aina on toivoa. Kaikissa tilanteissa. Elämän loppupuolella toivon ulottuvuudet muuttuvat: vaikka ei ole toivoa parantumisesta, voi toivoa saavansa silakkapihvejä tai pääsevänsä ulkoilemaan!
Wilma oli mukana vapaaehtoisista koostuvassa ryhmässä, joka kiersi välinekärryn kanssa tekemässä potilaiden toivomia hemmotteluhoitoja. Hän rullaili papiljotteja, maalasi kynsiä ja teki hoitoja hyväntuoksuisella, laadukkaalla kosmetiikalla, jota hoitokoti oli saanut lahjoituksena – Wilman neuvottelutaitojen ansiosta.
Puolisen vuotta kestänyt vapaaehtoistyö on ollut hänelle tähänastisen elämän merkittävin virstanpylväs. Siellä alkoi orastaa kutsumus sairaanhoitajan ammattiin.
– Sain mahdollisuuden tehdä työkokeilun samassa paikassa, ja silloin minulle varmistui, että olen löytänyt loppuelämäni ammatin.
Wilma valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 2015 Tampereen ammattikorkeakoulusta. Sen verkkosivuilta voi lukea hänen opiskelukokemuksiaan. Nyt Wilma suorittaa hyvinvointiteknologian ylempiä amk-opintoja.
– Opiskelen kokopäiväisesti, vaikka se tarkoittaa opintorahan varassa sinnittelyä. Teen satunnaisesti keikkoja lastensuojelun yksikössä. Teknologia on intohimoni – ja haluan valjastaa sen oikeasti hoitotyön hyväksi. Lopputyössäni kehitän keinoja, joilla digipalvelut jalkautettaisiin tasa-arvoisesti ja tehokkaasti terveydenhuollon ammattilaisten keskuuteen.
Wilmasta opiskeluaika oli ammatti-identiteetin perustan luomista: Millainen hoitaja haluan olla? Mikä on suhteeni ihmisyyteen kuuluviin kipeisiin, monimutkaisiin ja vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan?
Valmistuttuaan hän on työskennellyt paitsi päihdehoidossa myös psykiatrisessa sairaalassa, lastensuojelun yksikössä ja terveyskeskuksen vuodeosastolla.
– Useimmissa työpaikoissani potilaat ovat olleet yhteiskunnan heikko-osaisia, jalkoihin jääneitä, syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä. Heidän auttamisensa ja hoitamisensa on minulle eettisesti tärkeää ja motivoivaa.
