Lapsettomuudesta kärsivä hoitaja: Ammatillisuus suojaa kipeiltä tunteilta, kun äitienpäivän alla kohtaan vauvaperheitä

Olen kunniapaikalla kohtaamassa vauvan hänen ensimmäisinä hetkinään, kirjoittaa lukija. Äitienpäivän lähestyessä hetki tuntuu hänestä tavallistakin erityisemmältä.

Kuva: iStock

Silittelen edessäni hoitopöydällä olevaa vastasyntynyttä samalla, kun juttelen hänen vanhempiensa kanssa. Silitän kummallakin kämmenellä, laajoin kaarin, ikään kuin vahvistaakseni niitä ääriviivoja, joiden rajaama tämä ihmeellinen pieni tummatukka on. Näin tehdessäni toivon, että samalla voisin lämpimien käsieni ja rauhallisen kosketukseni kautta jättää vauvalle edes ihan pikkuisen turvaa ja luottamusta edessä olevaan elämään. Olenhan kunniapaikalla, yksi ensimmäisistä ihmisistä, joita hän elämänsä aikana kohtaa.

Vaikka tämä hetki on työssäni toistuva ja tavallaan arkinenkin, on se kuitenkin juuri nyt, äitienpäivän alla, erityisen erityinen minulle, tahattomasti lapsettomalle hoitajalle.

Samalla tavalla kuin käteni myötäilevät vauvan rajoja, samalla tavalla kuin hän tulevassa elämässänsä tarvitsee omia rajojansa, samalla tavalla ammatillisuuteni rajaa ja suojaa minua. Äitienpäivän alla tuo ammatillisuuden raja tuntuu erityisen armolliselta. Se suojaa minua töissä tunteilta, joita tällä viikolla kotonani käyn läpi. On hyökyaaltoina tulvivaa surua, koska minä en ole äiti. On jännitystä ja pelkoa, koska en muistanut toivoa äitienpäivää vapaaksi. Ahdistusta, kun en tiedä, osaako, muistaako tai haluaako kukaan työyhteisössä suhtautua hienovaraisesti siihen, että joukossa on tänäkin äitienpäivänä ainakin yksi tahattomasti lapseton nainen kaikkien sinä päivänä juhlivien äitien joukossa.

Toisaalta mietin, osaanko ja uskallanko minä työroolissani viestiä omista syvistä ja merkityksellisistä tarpeistani niin, että toiset voisivat ne kohdata. Haluanko näyttää vain reippauteni ja rajata pois haavoittuvuuteni? Tiuskaisenko tarpeettomasti, vaikka oikeastaan haluaisin sanoa, etten tänään pysty tähän tiettyyn työtehtävään? Pelkäänkö liikaa vaikeaksi leimautumista vai voisinko kuitenkin tulla näkyväksi asiassa, jota en oikein edes pysty ääneen sanomaan? Uskaltaisinko antaa mahdollisuuden lohdutukselle, vaikka se samalla sisältäisi riskin piiskan lailla sivaltavista sanoista?

Hoitotyössä olemme usein valmiita tekemään kaikkemme, että potilas voisi säilyttää arvokkuutensa, tapahtuupa hänelle mitä tahansa. Suhtaudumme vapaasti ja vilpittömästi virtaavalla myötätunnolla asioihin ja ilmiöihin, joita emme ennen tätä työtä olisi osanneet kuvitella olevan olemassakaan. Suhteessa toisiimme toimimme kuitenkin usein sen kautta, mikä itselle on itsestään selvää. Äitienpäivänkin alla.

”Meri”

Suosittelemme sinulle

Tehy
24.9.2021
Tehy
25.3.2021