Aikuisen tehtävä on kertoa lapselle, että kaikki tunteet syyllisyydestä kiukkuun ja riemusta iloon ovat sallittuja. Kuvitus: iStock

Uskalla puhua kuolemasta suoraan, kun lapsi on menettänyt vanhempansa

Syli ja oikeat sanat lohduttavat surevaa lasta. Kiertoilmaisut voivat vaikeuttaa kuoleman ymmärtämistä.

Kerro lapselle, että tiedät

Vaikeneminen on huonoin tapa kohdata sureva ihminen ja osoittaa osanottoa. Aikuisen pitää tuoda lapselle julki, että hän tietää tapahtuneesta ja on hyvin surullinen lapsen puolesta. Kun aikuinen halaa lasta ja tarjoaa sylin, hän viestii välittämistä.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Uskalla käyttää oikeita sanoja

Vasta esikouluikäinen ymmärtää kuoleman lopullisuuden. Ihan pieni lapsi voi jopa etsiä kuollutta läheistään. Aikuinen voi tietämättään tukea tätä väärillä ilmaisuilla. Kuollut on todenmukainen sana, toisin kuin verbit nukkua tai lähteä pois. Kuollut ei pysty liikkumaan, puhumaan ja hengittämään.

Anna touhulle tilaa

Lapsen suru ei aina näy ulospäin aikuisen odottamalla tavalla. Suru kiihdyttää lasta, mikä voi saada hänet touhuamaan entistäkin pontevammin. Leikki ja piirtäminen edistävät lapsen surun käsittelyä, ja aiheet voivat olla rajuja. Lasta voi ohjata, muttei tuupata leikkiin: leikin aika voi tulla myöhemmin.

Tue tunteita ja muistoja

Aikuisen tehtävä on kertoa lapselle, että kaikki tunteet syyllisyydestä kiukkuun ja riemusta iloon ovat sallittuja. Lapsi voi kokea, ettei hänellä ole enää oikeutta iloon. Tällöin häneltä voi kysyä: mitä äiti tai isä haluaisi, että sinä tekisit nyt? Kysymys ohjaa ja auttaa lasta tallentamaan muistot.

Pienennä pelkoa

Vanhempansa menettänyt lapsi voi kysyä, kuoleeko myös toinen vanhempi. Hän pelkää, ettei kukaan enää huolehdi hänestä. Aikuisen ei pidä mennä mukaan lapsen pelkoon. Vaikka emme tiedä tulevasta, lapselle pitää vakuuttaa toisin: isä tai äiti ei sairastu eikä kuole.

Tarjoa tavallista arkea

Kun vanhempi kuolee, lapsen päivittäinen elämä muuttuu. Päiväkoti ja koulu tuovat tuttuina turvaa. Ne edustavat lapsen elämässä jatkuvuutta ja voivat toimia ”lepopaikkana” surusta. Päiväkoti ja koulu eivät ole terapiapaikkoja. Jos lapsen kehitys jumittaa, hän tarvitsee ammattiapua.

Teksti Virve Järvinen

Asiantuntijana psykologi, lastenpsykoterapeutti Saara Saulio.

Lukuvinkki: Elisabeth Cleve: Pidä isää kädestä! Kaksivuotias kriisiterapiassa. WSOY 2005.

Mainos
Mainos