Selvitys osoitti, että kivun kirjaaminen parani hieman interventioyksiköissä. Mutta kivun kirjaaminen oli organisaation sisällä eri yksiköissä sattumanvaraista. Palaute kivun kirjaamisesta ei aina vaikuttanut yksikön kivun hoitotyön käytäntöihin, vaikka tulokset olivat jatkuvasti heikot.
Miten tilannetta voisi parantaa?
Huomasin, että kyse ei välttämättä ole tiedon puutteesta. Sen sijaan kyse voi olla esimerkiksi siitä, että tietojärjestelmät eivät tue kivun systemaattista kirjaamista. Tietojärjestelmän tulisi muistuttaa kivun arvioinnista, eikä työskentelyä pitäisi päästä jatkamaan ennen kuin se on tehty. Tekoälyn puheentunnistus saattaa olla tärkeä työkalu, sillä sen avulla puhe siirtyisi suoraan kirjauksiin.
Kivusta kysymisen pitäisi olla rutiinia: potilaalta tulisi kysyä kivusta joka päivä. Myös kommunikaatioon kykenemättömille ihmisille, kuten lapsille ja muistisairaille, on olemassa omia kipumittareitaan.
Kiinnostavaa on myös, millaista kivunhoito on kotisairaanhoidossa. Entä vaikuttavatko kivunhoitoon erilaiset kulttuuriset tekijät ja pelko kipulääkkeiden haittavaikutuksista?
Haaveenani on, että kivun systemaattinen seuranta nostettaisiin kansalliseksi laatukriteeriksi samaan tapaan kuin vaikkapa painehaavoista tehdään sairaaloissa prevalenssiseurantoja.
Asiasta tulisi tehdä myös havainnointitutkimusta. Hoitajat saattavat nimittäin kysyä potilaalta kivusta, mutta sitä ei vain välttämättä tule kirjattua.
Millä tolalla kivunhoito ylipäätään on terveydenhuollossa?
Kivun hoitotyö tuntuu olevan ikuisuusongelma. Jo pitkään on tunnistettu niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, että se ei ole parasta mahdollista. Joidenkin tutkimusten mukaan yli 50 prosenttia potilaista ei ollut saanut optimaalista kivunhoitoa leikkauksen jälkeiseen kipuun. Ja kun akuuttia kipua ei hoideta, se lisää kroonisen kivun riskiä.
Potilaalla on kuitenkin oikeus laadukkaaseen kivunhoitoon, ja julkisen terveydenhuollon on täytettävä läpinäkyvyyden, vaikuttavuuden ja eettisen kestävyyden vaatimukset. Sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat lähimpänä potilasta, joten heillä on keskeinen rooli kivun yksilöllisessä hoidossa ja asianmukaisessa kivun arvioinnissa. Hoitotyön johtajat ovat avainasemassa siinä mielessä, että jos heille tuotetaan dataa, niin sitä tulisi aidosti myös hyödyntää.
Mutta jotain lohdullistakin: kun katsoin väitöstutkimustani varten hoitotyön potilaspalautteita, siellä kivunhoidon tulokset olivat hyviä. Ehkä tilanne ei ole niin huono, miltä kirjaamisen perusteella näyttää.
Miksi kiinnostuit tutkimaan juuri tätä aihetta?
Halusin lähteä tutkimaan, voiko kivunhoitoa parantaa esimerkiksi ihmisiä kouluttamalla. Tutkin jo pro gradu -työssäni alaraajaohitettujen potilaiden kivun arviointia ja hoitoa kahdessa eri keskussairaalassa. Kävin läpi yhteensä sadan potilaan potilasasiakirjat. Kävi esimerkiksi ilmi, että kipulääkkeen antamisen jälkeen lääkkeen vaikutusta oli arvioitu vain 10 prosentissa tapauksista.
Salla Grommi on terveystieteiden tohtori, sairaanhoitaja ja Turun ammattikorkeakoulun lehtori. Hänen väitöstutkimuksensa voit lukea täältä.
