Sota aiheutti Suomessa mielenterveyden kriisin, jota ei osattu eikä ymmärretty hoitaa sotien jälkeen. Jälkiä siivotaan edelleen, 80 vuotta myöhemmin.
”Kriisi purkautui väkivaltaisena käytöksenä läheisiä kohtaan, ja tästä ylisukupolvisesta taakasta yritämme päästä nyt eroon”, sanoo projektiasiantuntija Tarja Mellanen. Hän työskentelee Turvallista ikääntymistä pirkanmaalaisille senioreille -hankkeessa.
Hankkeen on tarkoitus lisätä ymmärrystä läheisissä ihmissuhteissa tapahtuvasta väkivallasta. Tarkoitus on hälventää häpeää ja laskea kynnystä hakea apua lähisuhdeväkivaltaan, jota vanhukset kokevat tai ovat aiemmin kokeneet.
”Nykyiset kahdeksankymppiset ovat sodan kokeneen sukupolven lapsia”, Mellanen toteaa.
”Ikääntyneet ovat tottuneet tulemaan toimeen omillaan. Heillä on korkea kynnys hakea ongelmiin apua, eikä välttämättä edes tietoa siitä, mistä sitä löytää.”
Sodan jälkeen miehet pakenivat ahdistusta, traumoja ja yöllisiä painajaisia alkoholiin, uskontoon ja vimmaiseen työntekoon. Kun yhtälöön lisätään se, että miehille sallittiin pitkään väkivaltainen käytös, ongelmat ulottuvat sukupolvien yli ja nykyaikaan.
Vanhemmat sukupolvet ovat eläneet toisenlaista elämää toisenlaisessa maailmassa. Esimerkiksi lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta oli hyväksyttyä.
Kuritusväkivallan kulttuurinen hyväksyntä näkyy esimerkiksi miehisissä ”isän kädestä”- ja ”koivuniemen herra” -ilmaisuissa. Sen yhteiskunnallinen hyväksyntä puolestaan näkyy esimerkiksi siinä, että lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta kriminalisoitiin vasta 1980-luvulla.
Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla. Tuolloisessa eduskunnassa käydyssä keskustelussa osa kansanedustajista piti lakimuutosta tarpeettomana.
Mitä lähisuhdeväkivalta on?
Hankkeen yksi tavoite on lisätä ikääntyneen väestön ymmärrystä siitä, mitä kaikkea lähisuhdeväkivalta on. Se ei ole vain tappouhkauksia, nyrkillä lyömistä ja hiuksista kiskomista. Myös rajoittaminen, pakottaminen, mykkäkoulu ja toisen olemuksen arvostelu ovat lähisuhdeväkivaltaa.
Lähisuhdeväkivalta voi olla hyväksikäyttöä, jossa päihde- tai peliongelmainen aikuinen lapsi vie rahat.
Lähisuhdeväkivalta voi olla myös taloudellista hyväksikäyttöä, jossa päihde- tai peliongelmainen aikuinen lapsi tai lapsenlapsi vie vanhemman tai isovanhemman rahat.
Uusi ilmiö on digitaalinen väkivalta. Se on mahdollista, kun vanhus joutuu puutteellisten tietoteknisten taitojen vuoksi luopumaan omien asioidensa hoidosta, vaikka hänellä sinänsä olisi kognitiivinen kyky tallella.
”Raha-asioita hoitava läheinen voi ryhtyä vahtimaan tulevaa perintöä ja estää vanhusta käyttämästä varoja itseensä”, sanoo Tarja Mellanen.
Mellanen ja hankkeen toinen työntekijä Mika Värränkivi vierailivat lokakuussa Ruovedellä kertomassa vanhuksiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta, sen tunnusmerkeistä ja keinoista saada apua. Kahvittelun lomassa jaettavan tiedon lisäksi työntekijät kiertävät myös muilla vanhusten kohtaamispaikoilla, kuten seurakunnissa ja Pirkanmaan hyvinvointialueen Lähitoreilla.
”Moni kertoo tilaisuuksissamme aluksi, että tämä ei koske minua. Kun tilaisuuden aikana ymmärrys väkivallan muotojen moninaisuudesta aukeaa, syntyy usein keskustelua omista kokemuksista”, Mellanen sanoo.
Ruovedellä paikalla on parikymmentä naista ja yksi mies. Yksi osallistuja arvelee, että arka aihe on karkottanut osallistujia. Yleensä Honkalakodin keskusteluilloissa on kuulemma enemmän väkeä. Paikalla olijat kuuntelevat ja rohkaistuvat käyttämään myös puheenvuoroja.
Mellanen aloittaa kehottamalla jokaista miettimään, onko ihmissuhteissa piirteitä, jotka pelottavat. Hän kertoo, että Pirkanmaalla tehdyssä kyselyssä vain neljä prosenttia yli 65-vuotiaista vastasi kokeneensa lähisuhdeväkivaltaa. Luku ei hänen mukaansa pidä paikkaansa.
Häpeä vaientaa kokemukset ja estää hakemasta apua. Lukua vääristää myös se, että kyselyissä ei ole vastauksia yli 74-vuotiailta.
”Jos edes pohditte kertomista, ottakaa se signaalina siitä, että voitte kertoa.”
Väkivaltaa vai huonoa käytöstä?
Moni on elänyt lähisuhdeväkivallan kanssa pitkään ja sopeutunut uhkaan. Väkivaltainen käytös läheisiä kohtaan kulkee usein myös sukupolvelta toiselle, jolloin siitä tulee osa arkista elämää ja perheen kanssakäymistä.
Väkivalta hiipii suhteeseen yleensä vähitellen ja lisääntyy pikkuhiljaa.
Väkivalta hiipii suhteeseen yleensä vähitellen, lisääntyy pikkuhiljaa ja lopulta siitä tulee arkinen tapa elää.
Irtautuminen ei ole helppoa. Väkivallan tekijä voi olla puoliso, lapsi, lapsenlapsi tai joku muu, josta vanhus on riippuvainen tai jolla on häneen hoivasuhde.
”Kyse on siitä, miten me läheisiämme kohtelemme”, hanketyöntekijä Mika Värränkivi sanoo.
”Väkivallan ja huonon käytöksen raja on liukuva.”
Tiedon lisäksi Suvanto ry:n Suvantopaikka Tampereella tarjoaa keskusteluapua ja keinoja irtautua lähisuhdeväkivallasta niin kokijoille, tekijöille kuin läheisille, jotka ovat myös osallisia.
Kaksi kolmasosaa Suvantopaikan asiakkaista tulee avun piiriin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ohjaamina. Heistä 80 prosenttia on naisia. Tulijoista 10–15 prosenttia haluaa apua omaan käytökseensä.
”Väkivallan tekijöitä on edelleen vaikea saada avun piiriin. Heihin pitää valaa rohkeutta, että väkivaltaisesta käytöksestä voi päästä eroon”, Mika Värränkivi sanoo.
Värränkivi on auttanut väkivallan tekijöitä parikymmentä vuotta muuttamaan käytöstään. Hänen mukaansa väkivallan käyttö ei katkea itsestään. Ilman apua kierre jatkuu ja kovenee.
Kuka voi puuttua?
”On luvattu papin edessä myötä- ja vastamäet, mistä kumpuaa ajatus, että väkivalta pitää kestää”, sanoo kokemusasiantuntija Päivi Liukkonen. Hän tekee Suvantopaikassa vapaaehtoistyötä.
66-vuotias Liukkonen on elänyt kahdessa parisuhteessa, joissa on ollut väkivaltaa. Salaaminen, vähättely ja ongelman kieltäminen ovat hänelle tuttua. Pahimmillaan hänellä oli olo, että kukaan ei voi häntä auttaa.
Liukkonen korostaa, että lähisuhdeväkivaltaan voi puuttua kuka tahansa. Esimerkiksi sosiaalitoimeen voi tehdä huoli-ilmoituksen.
”Olen ollut usein hengenvaarassa, mutta naapurit ovat tulleet väliin. He soittivat poliisin ja tarjosivat turvaa.”
Turvakotiin hakeutuminen ja poliisin apu johtivat Liukkosen auttajaverkostoon, jossa hän siirtyi auttajataholta toiselle ja irtautui lopulta väkivaltaisesta suhteesta.
”Kerroin tilanteesta lastenneuvolassa, ja sen tuki piti minut toimintakykyisenä.”
Turvaan hakeutuminen ei kuitenkaan ollut helppoa tai itsestäänselvää, koska kertominen voi altistaa uudelle väkivallalle. Jos ihmisellä ei ole turvallista paikkaa, hän kokee, että on parempi olla hiljaa.
”Olen ollut terveydenhuollossa vammoineni enkä ole aina rehellisesti kertonut, miten ne ovat syntyneet. En ole väkivallan pelossa uskaltanut.”
Itsensä syyttäminen on tyypillistä lähisuhdeväkivallan uhrille.
”Kun päädyin toistamiseen väkivaltaiseen parisuhteeseen, ajattelin jälkikäteen, että mikä minussa on vikana. Miten annan tehdä itselleni näin? Miksi olen niin kiltti?”
Tyypillistä on myös se, että ilmiötä ymmärtämättömät ihmiset syyttävät uhria siitä, että hän ei lähde. Parempi olisi kysyä, miksi väkivallan tekijä ei lopeta.
Turvallista ikääntymistä pirkanmaalaisille senioreille -hanketta vetävät yhteistyössä Turvallisen vanhuuden puolesta – Suvanto ry sekä Tampereen ensi- ja turvakoti ry.
