Kun läheinen käy kerran vuodessa hoivakodissa – jos silloinkaan

Hiljattain eräs hoitaja kertoi, että kun hoivakotiin muuttaa uusi asukas, kaikki läheiset eivät jää laittamaan tavaroita paikoilleen huoneessa. He tuovat pakon edessä perheenjäsenensä asukkaaksi – jos sitäkään – mutta lähtevät pois saman tien. Tämän jälkeen asukas ei kiinnosta, eivätkä läheiset vieraile.

Monissa perheissä yksi sisaruksista hoitaa käytännön asiat ja käy ainoana hoivakodissa vierailulla. Näissä tilanteissa sisarussuhteisiin tulee lähes aina jänniteitä ja myös välirikkoja: asioita yksin hoitava sisarus ei voi ymmärtää, miksi hänen pitää tehdä kaikki ja miksi sisarukset eivät käy. Tilanteesta on perheissä myös vaikeaa puhua.

”Poissa pysyttelevillä” sisaruksilla saattaa olla pieniä tehtäviä, joita he suostuvat hoitamaan tai sitten he ilmoittavat, että he ovat valmiita tekemään vain asioita, jotka kiinnostavat heitä itseäänkin, esimerkiksi viemään asukkaan johonkin ravintolaan syömään. Epämukavia, välttämättömiä asioita he eivät hoida eivätkä käy pelkästään rupattelukäynnillä.

Ulkopuoliset ihmiset, ymmärrettävästi, arvostelevat tällä tavalla käyttäytyviä läheisiä hanakasti. Heitä pidetään itsekkäinä ja välinpitämättöminä. He eivät kanna vakaita perhearvoja eivätkä hoida tehtäviään. Hoivakotien hoitajien ja minun, joka autan terapeuttina muistisairausperheitä, on ajateltava pidemmälle.

Olen vuosien varrella oppinut, että näihin tilanteisiin on usein syy. Nämä syyt ovat kuitenkin sellaisia, ettei niistä tuosta vain hoivakodin hoitajille tai edes terapeutille kerrota – eikä usein sisaruksillekaan. Usein syitä ei ole käsitelty tai mietitty itsekään. Ne ovat kipeitä.

Olet varmasti joskus kuullut pariskuntien kertovan avioerostaan niin eri tavoin, että mietit, onko kyse edes samasta liitosta, niin eri maailmoista näkemykset tuntuvat tulevan.

Sama ilmiö tapahtuu joskus perheissä, kun sisaruksilla on keskenään täysin erilainen kokemus kasvamisesta omassa perheessä. Jos ikäeroa on paljon, esikoisen kokemus perheen dynamiikasta voi olla täysin toisenlainen kuin kuopuksella. On myös mahdollista, että lapsia on kohdeltu täysin eri tavalla. Tästä syystä heille on saattanut kehittyä keskenään erilainen suhde vanhempiinsa, mikä näkyy vielä hoivakotivaiheessa.

Jos yksi sisaruksista on kokenut, että kodin ilmapiiri ja suhde hoivakotiin muuttaneen vanhemman kanssa on ollut jännitteinen tai suorastaan kamala, hänestä on saattanut tulla se, joka ei mielellään käy vierailulla. Tästä asiasta sisarusten välillä kuitenkin keskustellaan yllättävän vähän.

Jos suhde ei ole ollut lapsuudenkodissa tai myöhemmin läheinen, ei se sitä ehkä ole myöskään hoivakotivaiheessa.

Minun tehtäväni ei ole arvostella tätä vaan yrittää ymmärtää. Aivan kuten hoivakodissa työskentelevien hoitajienkin täytyy tehdä niin.

Vuosia sitten eräs rouva tuli keskustelemaan kanssani ja kertoi, että hän oli muuttanut hiljattain miehensä hoivakotiin. Hän oli sanonut ovella, ettei aio tulla kertaakaan käymään. ”Tämä oli tässä. Nyt loppui viimein se 40 vuoden kiusaaminen”, hän ajatteli ovella.

Tämä kohtaaminen on sementoitunut mieleeni. Hänen sanansa saivat minut näkemään perhedynamiikat hoivakotiin muuttavien ihmisten taustalla ja muistamaan sen, että elämä on välillä sotkuista ja hankalaa, eikä muistisairaus sitä millään tavalla helpota.

Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Työkiireissään viipottavalla muistisairaan ihmisen aikuisella pojalla tai tyttärellä ei välttämättä ole ollut kummoista suhdetta isäänsä tai äitiinsä.

Hoivakodissa työskentelevät ihmiset eivät jaa perheiden historiaa, ja siksi on jopa huojentavaa, että jokainen ihminen voi saada hoivakodissa huolenpitoa, läheisyyttä ja hoitoa siitä huolimatta, että on tehnyt ehkä elämässään virheitä.

On ammattitaitoista ja hienoa, että hoivakodin työntekijöiden tehtäviin ei kuulu työpaikalla sen päivitteleminen, että joku tai jotkut läheiset eivät vieraile tai hoida.

Sen sijaan työntekijät voivat antaa jokaiselle asukkaalle ihmisarvoisen loppuelämän ja läheiselle kuitenkin tietoisuuden siitä, että oma puoliso tai vanhempi saa hoidon, vaikka he eivät juuri olekaan tämän elämässä mukana.