Jäähyväiset teholle – ja uusi suunta

Yöllä tullut uusi potilas on saatu stabiloitua, ja huone hiljenee hoitajien alkaessa kirjoittaa vuororaporttejaan. Hengityskoneiden tasainen puuskutus, ajoittaiset monitorin kilkahdukset ja näppäimistöjen nakutus tuntui erilaiselta kuin ennen. Viimeinen työvuoro teholla. Huh, samaan aikaan niin epätodellista ja yllättävän selkeää. 

Muistan edelleen ensimmäiset vuoroni teholla noin kymmenen vuotta sitten: miten kaikki tuntui liian nopealta, liian vaativalta, ja silti jotenkin oikealta. Nyt vuosien jälkeen, huomaan kuitenkin ajattelevani, että työyhteisö teki tästä paikasta sen, mikä se on. 

Kyse ei ole pelkästään työyhteisön osaamisesta (vaikka sitäkin riittää) vaan tavasta, jolla täällä ollaan yhdessä. Se, että rankan tilanteen jälkeen joku heittää kuivan vitsin juuri oikealla hetkellä. Tai se, että ilman sanoja joku nappaa tehtävälistasi hetkeksi, nähdessään, että tarvitset tauon. Se teki meidän porukasta erityisen: ei tarvinnut olla valmis, riitti että oli mukana.

Jokin alkoi kuitenkin samaan aikaan hiljalleen kypsyä taustalla. Tilanteet, joissa tajusi, ettei kaikki ole kiinni hyvästä hengestä tai osaamisesta. Että rakenteet, resurssit ja käytännöt venyttävät meitä yli sen, mikä on kestävää. Näin ja koin liian monta kertaa sen hetken, kun teimme parhaamme eikä sekään riittänyt, koska olosuhteet eivät olleet meidän puolellamme.

Siitä se oikeastaan lähti. Ajatus, että haluan vaikuttaa siihen, ettei kuormitus kasaudu hiljaiseksi oletukseksi. Että “kyllä me selvitään” ei olisi aina se ainoa ratkaisu. Minua alkoi kiinnostaa työsuojelu siksi, että se tuntui konkreettiselta tavalta puuttua niihin asioihin, joista usein puhutaan kahvihuoneessa, mutta jotka harvoin etenevät pidemmälle. 

Työsuojeluvaltuutetun rooli ei tunnu irtiotolta tästä työstä vaan enemmänkin jatkumolta. Samat ihmiset, samat tilanteet, mutta eri näkökulmasta. Haluan ymmärtää paremmin, miten asioihin oikeasti voidaan vaikuttaa. Missä menevät rajat, ja missä niitä voisi siirtää. Ja ennen kaikkea miten tehdä näkyväksi ne kohdat, joissa työ alkaa ottaa enemmän kuin antaa.

Ajattelin kirjoittaa tästä matkastani tänne. Ei valmiita vastauksia tai faktoja, vaan sitä, mitä opin ja tunnen matkan varrella. Miten työsuojelu näkyy arjessa, tai miksi se ei joskus näy. 

Haluan kertoa mitkä asiat yllättävät, mitkä turhauttavat, ja mitkä taas antavat toivoa. Ehkä välillä palaan myös teholle, muistoihin ja tilanteisiin, jotka ovat muovanneet sitä, miten ajattelen työstä ja työyhteisöstä.

Tämä ei ole hyvästien kirjoitus, vaikka siltä vähän tuntuukin. Teho jää taakse arjessa, mutta ei mielessä. Se kulkee mukana ymmärryksessä, jota tässä uudessakin roolissa tarvitsen.

Ehkä tämä on enemmänkin suunnanmuutos kuin lähtö. Utelias sellainen. Katsotaan, mihin tämä vie.