Pelko ei määrää täällä

Kirjoittaessani tätä blogia istun keittiönpöydän ääressä ja minua vastapäätä istuu pelko. Sain nimittäin jokin aika sitten puhujakutsun kahteen täydennyskoulutustilaisuuteen. Ja arvatkaapa minkä takia? Annan vinkin: ainakaan erinomaisesta suullisesta ulosannista se ei johtunut. 

Minut paremmin tuntevat tietävät taipumukseni puhua nopeasti ja hieman epäselvästi. Mitä innostuneempi tai hermostuneempi olen, sitä kovemmaksi vauhti kiihtyy ja sanojen ääntäminen kärsii. Kirjoittaminen on valikoitunut useimmille itseilmaisutavaksi ihan syystä. 

Onkin tosi hauska kuriositeetti, että juuri kirjoittamiseni johti puhujapyyntöön. Joku on lukenut tätä blogia, arvioinut postausteni sisältöä ja todennut, että tuossapa meille ihminen puhumaan. Minulta toivotaan puhetta itsensä hyväksymisestä ja arvostamisesta sekä siitä miten tärkeää on arvostaa omaa työtään. Samanaikaisesti sekä hirvittää että hivelee itsetuntoani!

Niinpä siis istun tässä pelkoa vastapäätä ja sen kanssa ja tuijotan sitä suoraan silmiin. Se vastaa katseeseeni mulkosilmiään räpäyttämättä. Sen suusta ryöppyää lauseita, kuten ”Mitä sanottavaa sinulla muka on?", "Älä mene sinne änkyttämään ja nolaamaan itseäsi.", "Ei sinua jaksa kukaan kuunnella.” 

Minulla ei sen pelon mukaan ole (ehkä) mitään riittävän fiksua sanottavaa. Ehkä änkytän ja nolaan itseni esityksessäni. Ehkä kukaan ei edes kuuntele minua. Ehkä. 

No mitäpä sitten minä ajattelen tuollaista mulkoilevaa mörökölliä vastaan? Eihän minun pidä kuin "vain" valmistautua huolella ja elää sen jälkeen uskossa, että mitään ikävää ei ehkä käy. Ja ajatella lopulta: Mitä pahaa totaalisessa epäonnistumisessa olisi? Yrittämättä jättäminenhän olisi monin verroin tuhoisampaa, koska silloin onnistuminen ei saisi edes mahdollisuutta. 

Näen, miten pelko pyöräyttelee verestäviä silmämuniaan. Se tuhahtelee halveksuvasti, muttei enää sano mitään. Se on huomannut, että se saa olla läsnä, mutta sen sana ei määrää täällä.