Kestin krapulat kuin teräsnainen enkä jättänyt kohmelon vuoksi väliin yhtäkään luentoa tai työvuoroa. Kosteat illat vetivät kuitenkin perässään yhä syvempiä masennuksen alhoja. Huomaamatta vapauden keveydestä oli tullut sietämättömän painavaa. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että tuhlasin vapauttani vääriin asioihin.
Itsetutkiskelun ajanjakso käynnistyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun raitistuin. Ymmärsin, miksi olin turruttanut itseäni vuoroin alkoholilla, ruualla, nälällä, seksillä, treenaamisella ja työnteolla. Ymmärryksen prosessissa minua auttoivat Tommy Hellstenin kirjat. Niiden avulla käsitin, että olin jo kauan sitten hukannut yhteyden sisäiseen lapseeni, elänyt irrallaan omista syvimmistä tarpeistani, niin etten enää edes erottanut, mitkä olivat todella omia toiveitani, halujani ja tavoitteitani ja mitkä minuun ulkopuolelta asetettuja. Ajanjaksoon sisältyneet kasvukivut olivat hirvittäviä, sillä minun oli aloitettava itseni rakentaminen perustuksista, pala kerrallaan.
Nykyään olen tyytyväinen, että maltoin valaa sokkelin huolella. Seison sillä edelleen eikä se petä minua loppuelämäni aikana, koska pidän siitä huolta. Lisäksi sen päältä on hyvät näköalat lähiympäristöön.
Kohtaan nykyisessä työssäni jatkuvasti nuoria aikuisia, joilla näköalattomuuden ja merkityksettömyyden tunteet muodostavat tunne-elämän perustan. He vaativat vapautta, mutta todellisuudessa vapaus on heille turhake muiden joukossa, sillä yksilönvapauden oikeanlainen hyödyntäminen vaatii vahvan käsityksen omasta suunnasta.
Loputtomat mahdollisuudet ja vaihtoehdot vain ahdistavat, jos yksilö ei kykene tunnistamaan itselle sopivan elämän aineksia. Silloin on nähtävissä kaksi pääasiallista toimintamallia: valinnan tekemisen vitkuttaminen tai päätyminen samankaltaisiin ratkaisuihin kuin lähipiirissä. Sekä valitsemattomuus että itsen ulkopuolelta tulevan toimintamallin omaksuminen aiheuttavat ahdistusta – eivät välttämättä heti, mutta vuosien kuluessa varmasti.
Valitettavan monet päätyvät lievittämään pahaa oloaan kemiallisilla tai prosessipäihteillä sen sijaan, että uskaltaisivat pysähtyä miettimään, miksi voivat huonosti. Päinvastoin, moni kiihdyttää vauhtia. Parikymppisen kaikkivoipaisuuskuvitelmien harhassa on helppo päätellä jaksavansa samaa tahtia ikuisesti.
Niinhän minäkin luulin, kunnes yhtäkkiä en enää jaksanut. Ehkä juuri siksi minun on nykyään helppo tunnistaa asiakaskunnastani he, jotka juoksevat oravanpyörässä pakoon itseään. Mutta siihen helppous loppuukin. Vaikeinta on saada heidät ymmärtämään tilanteensa, sillä jokainen tietää, mitä tapahtuu, jos pyörän yrittää pysäyttää väkivalloin, vaikkapa työntämällä risun pinnojen väliin. Siten saa aikaan kolhuja ja jopa ruumiita.
Pysyvä muutos lähtee aina sisältä, ihmisen omista tarpeista käsin. Ikävä kyllä, tällaisen muutostarpeen synty vaatii usein alkuvoimakseen jonkin kriisin, kuten vakavan masennuksen puhkeamisen.
”Tuli seinä vastaan” tai ”Sitten vaan en enää kyennyt nousemaan sängystä” kuulostavat jo kliseistyneiltä masennuskuvauksilta. Silti elämän muutosalttiiksi pehmentämät ihmiset aloittavat kertomuksensa usein juuri näillä sanoilla. Silloin minun aikani on kuunnella, esittää tarkentavia kysymyksiä, tukea ja kannustaa eikä missään tapauksessa lipsauttaa ”mitäs minä sanoin”. Joskus sen sanomatta jättäminen vaatii paljon kieleen puremista, mutta yleensä minun ei tarvitse kuin palauttaa mieleen oma tilanteeni parikymppisyyden pyörteissä. Otinko silloin vastaan ohjeita tai neuvoja tai teinkö terveyttäni tukevia ratkaisuja silloinkaan, jos joku toi ne tarjoiluvaunulla eteeni? Niinpä niin. Siihen aikaan yksinpärjäämisen ja näyttämisen halu jyräsivät alleen kaiken muun.
Kukaan ei voi tehdä puolesta toisen virheitä, vaan jokaisen on kompasteltava oma polkunsa, asetuttava elämälle alttiiksi. Siksi minunkin on suotava asiakkailleni vapaus heidän omiin virheisiinsä. Samaan aikaan aivan kaikkea ei kuitenkaan voida sallia.
Sairaanhoitajana psykiatrisessa avoterveydenhuollon yksikössä joudun ajoittain tilanteisiin, joissa yksilön vapautta on perusteltua rajoittaa mielenterveyslain kahdeksannen pykälän nojalla. Tahdosta riippumattomaan hoitoon lähettäminen on lääkärin tehtävä, mutta avopalveluissa hoitajan rooli tulee keskeiseksi siinä, että asiakas saadaan toimitettua lääkärin arvioon. Jonkun pitää nimittäin havaita mielenterveyslain tarkoittamat kriteerit asiakkaassa, koska siinä tilanteessa vain harva tunnistaa itse oman hoidontarpeensa, saati haluaa hakeutua avun piiriin.
Parasta on, jos asiakkaan saa lähtemään vapaaehtoisesti lääkärin pakeille, mutta aina se ei onnistu, vaan joudutaan turvautumaan ambulanssiin ja poliisin virka-apuun. Kerran päädyin saattamaan itsemurhakandidaatin mielenterveys- ja päihdepäivystykseen jalkaisin, koska en uskaltanut ottaa häntä autoni kyytiin siinä pelossa, että hän loikkaisi kesken matkan vauhdissa ulos. Ihminen muuttuu arvaamattomaksi silloin, kun kuolema näyttäytyy elämää houkuttelevampana vaihtoehtona.
Itsensä tappamista hautonut asiakkaani päätyi tahdosta riippumattomaan hoitoon psykiatriseen sairaalaan, kuten tietysti pitikin. Vapaaehtoisesti hän ei olisi suostunut osastolle jäämään. Hoidon ansiosta hän on tänä päivänä edelleen hengissä ja löytänyt taas hitusen motivaatiota elossa sinnittelyyn. Tässä hetkessä se on jo paljon, vaikka olisihan elämän suotavaa olla muutakin kuin väkinäistä kitkuttelua päivästä toiseen.
Ydintehtävänäni on kirkastaa kuvaa valoisammasta huomisesta silloin, kun asiakas ei itse jaksa uskoa parempaan. Hoitajana saan kulkea asiakkaideni rinnalla; kuunnella, pohtia ja kannustaa, olla vuoroin äidillinen ymmärtäjä, rajoja asettava ämmä ja vakaana seisova tammi, johon eivät pysty pahimmatkaan myrskyt. Silti lopullinen valinta elämänsä suunnasta jää aina asiakkaalle.
Vapaus kaikkineen merkitsee minulle eri asioita kuin kymmenen vuotta sitten. Tällä hetkellä se on työn, ihmissuhteiden, taloudellisten realiteettien ja terveydellisten rajoitteiden rajaama karsina, jonka aitojen sisäpuolella saan kirmata kahleetta tukka hulmuten ja ilon kyyneleet silmäkulmissa kimaltaen. Nykyisessä vapaudessani olen turvassa, eikä se aitojen ansiosta pääse paisumaan pelottavaksi, kaiken imeväksi nieluksi ympärilleni. Loppujen lopuksi vapaudella on aina rajansa, eikä absoluuttista vapautta ole olemassakaan, sillä viimekädessä olemme aina riippuvaisia jostakin, pohjimmiltaan kai auringon energiasta. Sen muistaminen asettaa pienen ihmisen murheet oikeisiin mittasuhteisiin.
Kaikkein vapaimmillani olen kirjoittaessani. Silloin voin olla kuka tai mikä tahansa, eivätkä arkielämän rajoitteet ulotu minuun asti. Elämännälkä ajaa minut tekstien pariin, sillä reaalitodellisuudessa en millään ehtisi kokea niin montaa ammattia, ihmissuhdetta, asuinpaikkaa tai iloa, surua ja tuskaa kuin ohikiitävinä hetkinä ruudun sinivalossa. Olen sikäli onnekas, että kirjoittamalla saan elää yhtä aikaa montaa eri elämää. Siksi valitsen usein kunnollisenpituisten yöunien sijaan parin myöhäisillan tunnin istumisen tietokoneen ääressä, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa varhaisen aamuherätyksen tähden. Se on painotonta, kepeää vapautta aina siihen asti, kunnes tajuan, että silmänympärysten tummuuden perusteella joku voisi työpaikalla esittää kiusallisen kysymyksen lähisuhdeväkivallasta. Onneksi nykyään saa laadukkaita peitevoiteita.
