Kiireenkin keskellä tärkeintä on turva

”Kyllä minä nyt ohjaan sinut välittömästi keskussairaalan päivystykseen”.

Hangoittelin vastaan ja tivasin, enkö voisi vasta seuraavana päivänä tai ehkä sitä seuraavana mennä omalla kotipaikkakunnalla tarkempiin tutkimuksiin. Jos tämä nyt kuitenkin on vain jokin pilaantunut ruoka-asia, eksysissä oleva pieru tai jokin stressiperäinen suolistohäiriö. 

Hetken vastaanotolla mietin jo sitäkin, että jaksaisinko siinä tilassa ajaa Lappeenrannasta Tampereelle vai menisikö sattumoisin junia sopivasti.  Lääkäri piti pintansa. Hän piti itse itselleni tekemiäni diagnooseja epätodennäköisinä ja käski lähtemään päivystykseen suorinta tietä hänen vastaanotoltaan.

Itku kuristi kurkkua ja kyyneleet karkasivat pitkin poskia, kun vatsaani pidellen lähdin lääkäriasemalta kumarassa kävelemään autolle. Yht´äkkiä silmänräpäyksessä iski kova hätä, pelko ja epävarmuus. Autossa odottavalle puolisolle parahdin ensimmäiseksi ainoastaan, että ”minä haluan kotiin Tampereelle ja omaan sairaalaan”.

En elämäni päivänä ole ollut Taysin päivystyksessä, en siellä omissa asioissani liioin muillakaan osastoilla. Lasten syöpäosastolla tietysti olin monen vuoden ajan. Muutoin koko talo on aivan yhtä vieras kuin Lappeenrannankin vastaava. Siinä hetkessä kovan vatsakivun syytä tärkeämmäksi nousi turvan tunne, jota yritin kasata itselleni tutuilta tuntuvista rakenteista.

Lähettävä lääkäri oli viisas pitäessään pintansa kanssani. Etelä-Karjalan keskussairaalan päivystyspenkillä istuessani kipu alkoi olla jo mahdoton. Lyhyen odottelun jälkeen hoitaja otti minusta esitiedot ja mittasi kuumeen. Sekin oli jo siinä hötäkässä noussut hurjan korkeaksi. Hänen johdollaan vielä omin jaloin kävelin päivystyksen ovista sisään ja minulle osoitettuun sairaalasänkyyn.

Tummansinisillä verhoilla toisistaan erotetut sairaalasänkypaikat olivat nopealla vilkaisulla melko täynnä. Sain sairaalavaatteet, jotka kehoitettiin pukemaan päälle. Sain kanyylin kyynärtaipeeseen. Viimeisillä voimillani vielä sitäkin kyseenalaistin: jos kuitenkin kämmenselkään. ”Mahdollisia tulevia tutkimuksia varten laitetaan se nyt kyynärtaipeeseen”, sanoi lempeä hoitaja, joka hetkeä aiemmin oli esittäytynyt minun hoitajanani. Turvan tunne lisääntyi välittömästi.

 Hän on minun hoitajani, hän pitää minusta huolen.

Enää en vängännyt mistään. Turvan tunne toi mukanaan luottamuksen ja takavasemmalta johonkin aivojen osaan hiipivän viisauden siitä, että voisin tässä hetkessä olla vähemmän jotakin mieltä ja antaa heidän hoitaa, jotka tämän osaavat. Sain mojovan annoksen kipulääkettä ja nukahdin.

Omahoitajani saattamana ehdin käydä läpi useammankin tutkimuksen, kunnes TT-kuvauksesta paljastui tulehtunut umpisuoli. Se oli suuri helpotus. Päivystyksessä viettämäni kahdeksan tunnin aikana ehdin käydä mielessäni läpi hyvin monenlaisia ajatuskulkuja ja diagnooseja. Näihin kaikkiin verrattuna tulehtunut umpisuoli ja päivystysleikkaus olivat helpotus.

Leikkaus sujui hyvin ja pääsin leikkausta seuraavana päivänä kotiutumaan.

Nyt viikkoja jälkikäteen olen pohtinut kokemaani. Yllättävä sairaalaan joutuminen vieraalla paikkakunnalla saa totta tosiaan olon turvattomaksi. Kipujen ja epätietoisuuden lisäksi turvattomuuden tunnetta lisää se, että yht´äkkiä on täysin muiden varassa. 

Monelle meistä turvattomuus on harvinainen kokemus. Hoitotyössä se on ammattilaisille arkea. Juuri sen vuoksi ammattilainen ei välttämättä aina huomaa, kuinka suuri epävarmuus potilaan sisällä voi olla.

Turvallisuudentunne syntyy pienistä asioista.

Usein ajatellaan, että turvallisuus syntyy lääketieteellisestä osaamisesta. Ja tottahan se kaiken perusta onkin, mutta potilaan näkökulmasta yhtä tärkeäksi yllättävässä ja äkillisessä tilanteessa nousee myös turvallisuuden tunne. Se, että joku katsoo silmiin ja sanoo ”minä hoidan sinua, olet hyvissä käsissä”. Turvallisuuden tunnetta lisää se, että kerrotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pidetään mitä luvataan. Jos se jokin luvattu ei onnistukaan, kerrotaan siitäkin.

Turvaa lisää, että pysähdytään hetkeksi kiireestä huolimatta ja huomataan pelko, vaikkei potilas sitä ääneen sanoittaisikaan. Pienet kohtaamiset voivat kestää vain muutaman sekunnin, mutta niiden vaikutus kantaa koko hoitokokemuksen ajan.

Kun kokee olevansa turvassa, pystyy luottamaan.

Luottamus vähentää stressiä, helpottaa kivun kokemista ja yhteistyötä. Takuulla se auttaa myös toipumisessa. Potilas ei tarvitse täydellistä sairaalakokemusta – liekö sellaista olemassakaan – mutta hän tarvitsee tunteen siitä, että joku kantaa ja kannattelee tilanteessa silloin, kun itse ei siihen pysty.

Näitä on vaikea mitata mittareilla. Tekninen osaaminen pelastaa ihmishenkiä, mutta kohtaaminen on yhtä tärkeää. Tämä muistijälki jää usein mieleen pitkäksi aikaa ja vaikuttaa myös seuraaviin mahdollisiin sairaalakokemuksiin.

Hoitotyössä puhumme paljon turvallisuudesta, monestakin eri näkökulmasta. Nyt potilaana ollessani taas muistin, kuinka konkreettinen ja tärkeä asia se todella on. Turvallisuus ei ollut minulle vain onnistunut leikkaus. Se oli katseita, rauhallisia ääniä, selkeitä sanoja, pieniä kohtaamisia ja tunne siitä, ettei minun tarvinnut selvitä yksin.

Tämä kokemus muistutti minua siitäkin: kaikkea ei tarvitse kantaa yksin. Joskus suurin turvan tunne ei synny omista taidoista, vaan siitä, että joku toinen kantaa hetken silloin, kun itse ei siihen pysty.

Turvallisuuden tunne ei synny siitä, ettei pelottaisi. Se syntyy siitä, ettei pelon kanssa tarvitse olla yksin.

Tämä kirjoitus olkoon samalla myös minun kiitokseni hyvästä moniammatillisesta hoidosta. Kirurgian osastolta lähtiessäni kyllä hoidostani kiitin, mutta minua ennätti kahden vuorokauden aikana hoitaa useammankin osaston oman alansa ammattilainen.

Julkisesti usein puhutaan terveydenhuollon kuormituksesta, kiireestä ja puutteista – aivan aiheellisestikin tottakai - mutta samalla on arvokasta muistaa, että kaiken tuon kiireen keskellä työskentelee valtava joukko ammattilaisia, jotka kaikesta huolimatta onnistuvat luomaan turvallisuuden tunnetta pienillä teoillaan ja kohtaamisen taidoillaan. Se on työtä, johon harvoin kiinnitetään huomiota silloin, kun kaikki sujuu hyvin, mutta jonka merkitys korostuu valtavasti silloin, kun itse yllättäen makaa sairaalasängyssä toisten autettavana.

Lämpimät terveiseni Etelä-Karjalaan, mutta lisäksi kiitos teille kaikille, jotka arkityössänne luotte turvaa sinne, missä sitä ei välttämättä muuten ole.