Kun työpäivän käsikirjoitusta ei ole

Työpäiväni alkaa useimmiten sillä, että avaan koneen ja tarkistan kalenterista päivän sovitut menot. Sen jälkeen käyn läpi, millaisia viestejä ja yhteydenottoja on tullut. Onko jotain, joka vaatii reagointia heti? Onko joku asia jäänyt edelliseltä päivältä kesken? Vai onko tänään mahdollisuus keskittyä rauhassa johonkin pidempää pohdintaa vaativaan kokonaisuuteen? 

Aina suunnitelmat eivät kuitenkaan pidä.

Usein yhden asian selvittäminen johtaa toiseen. Pitää tarkistaa ohjeita, etsiä tietoa, keskustella kollegan kanssa tai olla yhteydessä eteenpäin. Välillä huomaa, että asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen kuin aluksi ajatteli. Se on ehkä yksi tämän työn mielenkiintoisista puolista – asioita pitää osata tarkastella useammasta näkökulmasta.

Yhteistyö Tehyn luottamushenkilöiden, työsuojelun ja muiden yhteistyötahojen kanssa on tärkeä osa arkea. Luottamushenkilöiden kautta pöydälle saattaa tulla asioita, joissa tarvitaan yhteistä keskustelua, selvittämistä ja asioiden eteenpäin viemistä. Toisaalta myös me ohjaamme yhteydenottoja luottamusedustajille silloin, kun asia koskee esimerkiksi palkkausta tai muita työsuhdeasioita.

Yhteistyössä antoisinta on se, että asioita ei tarvitse ratkoa yksin. Kun eri ihmiset tuovat pöytään oman näkökulmansa ja osaamisensa, tilanteesta muodostuu usein paljon laajempi kokonaiskuva. Samalla oppii myös itse jatkuvasti uutta.

Luonteelleni ominainen tunnepohjainen reagointi on asia, jota olen joutunut uudessa tehtävässäni tietoisesti harjoittelemaan. Työsuojeluvaltuutettuna olen sellaisten vaikeidenkin asioiden äärellä, jotka voivat tuntua hyvin henkilökohtaisilta ja ovat vielä hetki sitten olleet osa minunkin arkeani. Luonnollisesti niihin liittyy tunteita, mutta uudessa tehtävässä niitä täytyy osata käsitellä hieman eri tavalla.

Aina se ei ole ollut helppoa.

Työpäivää olen usein jatkanut kotona miettien: olinko palaverissa riittävän selkokielinen ja ymmärrettävä? Puhuinko oikeilla termeillä? Sainko tehtyä kantani selväksi?

Tätä en suosittele kenellekään ja vahva pyrkimykseni on itsekin päästä eroon tästä tavasta. Uskon, että kokemuksen myötä se helpottaa, kun ammattiin ja omaan rooliin kasvaa. Enkä tarkoita, että ollakseen ammattimainen pitäisi tietää aina heti vastaus tai omata täydellinen ulosanti. Pikemminkin ammattimaisuus tarkoittaa sitä, että osaa selvittää asian, tunnistaa oman osaamisensa rajat ja tarvittaessa pyytää apua.

Se tarkoittaa myös kuuntelemista. Kaikki tilanteet eivät ratkea pelkällä tiedolla tai ohjeella. Joskus tärkeintä on antaa ihmiselle aikaa kertoa, mistä tilanteessa on oikeasti kyse. Ja ehkä ennen kaikkea ammattimaisuus on sitä, että suhtautuu jokaiseen asiaan riittävällä vakavuudella menettämättä kykyä nähdä kokonaisuutta.

Uusi rooli on siis ollut paljon muutakin kuin uuden työn opettelua. Se on ollut mahdollisuus oppia itsestä, oppia toisilta ja opetella uudenlaista tapaa tehdä työtä. Ja vaikka edelleen tulee vastaan tilanteita, joissa joutuu hetken pähkäilemään mistä aloittaa, huomaan jo luottavani enemmän siihen, että kyllä se asia siitä aukeaa. Asia kerrallaan.

Onko teholle ollut ikävä? Välillä.

Teho-osastolta on jäänyt mukaan paljon hyviä muistoja, ihmisiä ja tilanteita, joita huomaan toisinaan kaipaavani. Työn konkreettisuutta ja sitä vahvaa osaamisen tunnetta on ikävä.

Mutta katse on vahvasti tulevaisuudessa ja omissa tavoitteissa. Enkä ole päivääkään katunut tätä päätöstä.