Minun tai hoitajan toiveet ja tarpeet eivät ole muistisairaan äitini tarpeita

Äitini ei halua enää yhtä innokkaasti kuin ennen lähteä ihanaan jalkahoitoon eikä hän halua missään nimessä mennä ulos, jos tuulee tai sataa (eikä muutenkaan). Hän ei halua olla omassa huoneessaan yksin mutta hän ei myöskään innostu istumisesta nojatuolissa television edessä – edes silloin, jos harteilla on ihanan lämmin viltti.

Tämä ei ole epätavallista vaan muistisairaan ihmisen arkea, kun sairaus etenee. Siksi ilahdun aina, kun luovat ihmiset keksivät innostuskeinoja.

Eräs puoliso kertoi, että hänen muistisairas miehensä ei tahtonut antaa tekohampaita pesuun. Jankkaaminen ei toiminut. Kerran hän sitten keksi oivan keinon lähes vahingossa. Hän pesi omia hampaitaan ja sanoi siinä sivussa kuin ohimennen, että ”ai niin, meinasin unohtaa, annatko ne tekohampaat pesuun”. Olennaista oli, että hän ojensi kätensä kohti miestään katsomatta tätä. Hänen miehensä antoi tekarit heti.

”Minä olin tehnyt tekohampaiden pesusta siihen asti liian ison numeron”, hän sanoi.

Sama oivallus pätee moneen muuhunkin tilanteeseen.

Hoivakodin jalkahoitaja puolestaan kertoi minulle, että äiti ei halunnut jalkahoitoa. Niinpä se tehtiin poikkeuksellisesti hänen huoneessaan. Äiti ei kuitenkaan rauhoittunut edes silloin vaan teki lähtöä. Hoitaja keksi ottaa äidille syliin tekemäni muistojen kuvakirjan ja pyysi tätä kertomaan kuvista. Äiti kertoi mielellään.

Kiitin taas luovuudesta. Läheisen muistisairaus pitää meidät valppaina ja kekseliäinä.

Olen vuosien aikana ehtinyt miettiä, kuinka vaikeaa meidän läheisten – ja ehkä hoitajienkin – on erottaa omia tarpeita toisen tarpeista. Meistä tuntuu, että on ihanaa lähteä ulos kävelemään. Meistä tuntuu, että suihkussa on rentouttavaa ja puhtaus tuntuu hyvältä. Meistä tuntuu, että on ihanaa rojahtaa nojatuoliin katsomaan uutisia.

Mutta nämä ovat meidän toiveitamme ja ajatuksiamme, eivät muistisairaan ihmisen toiveita välttämättä enää. Me emme ole muistisairas ihminen, vaan jokainen meistä on yksilö. Tarpeet muuttuvat.

Sairauden myötä aivan uudenlaisista asioista tulee tärkeitä. Hygienia ei välttämättä enää ole yksi niistä. Sen sijaan pöydän silittäminen tai ohikulkevien ihmisten katsominen voi olla tärkeää. Ehkä on tärkeää viikata talouspaperipalasia tai kerätä muoviastioita pinoksi.

Me emme voi täysin tietää, mikä tarve sellaisen tekemisen takana tyydyttyy.

Siksi meidän pitää olla kuin ihmiskuiskaajia. Onnistumisista tulee voittajaolo.