Rakastan rehellisyyspuhetta, kuten te, jotka kirjoituksiani olette aiemmin lukeneet, hyvin tiedätte. Rakastan siitä huolimatta, että se on vaikeaa - toisinaan tuskallistakin. Kaipaan tietämisen ja ammatillisen osaamisen jalustalta laskeutumista, keskeneräisyyttä, kykyä olla inhimillinen ihminen - alasta riippumatta.
Tällä en tarkoita terveydenhuollon näkökulmasta sitä, että potilaan kuulleen omia taitoja tai osaamista epäröidään ja siten luodaan epävarmuutta. En sitä, että poliisi omassa työssään alkaa kesken kriisitilanteen neuvotella toimintatavoista. Tarkoitan keskusteluja palavereissa, kahvihuoneessa, lounasravintolassa tai ystävien ja perheen kesken. Tarkoitan myös ajatusten vaihtoa lasten ja nuorten kanssa siitä, ettemme me aikuisetkaan aina osaa. Emme tiedä ja olemme aivan hukassa. Se ei vähennä auktoriteettiasemaamme tai ammatillista osaamistamme, ettemme aina tiedä. Meillä saattaa olla useampikin vankka ajatus – ei aina sataprosenttista tietoa.
Itseäni meissä aikuisissa eniten ärsyttää loputon oikeassa olemisen ja tietämisen tarve. Se piirre myös itsessäni on sietämätön ja perheenjäseneni tämän kyllä halogeenilampulla valaisevat hyvin usein yhdessä tarkastelevaksi. Hiljalleen olen oppinut aukottomasti tietämään vähän vähemmän.
Miksi muka olisimme vähemmän vastuullisia aikuisia tai oman ammattikuntamme edustajia, jos myöntäisimme, että ylimmästä mahdollisesta koulutusasteesta huolimatta olemme inhimillisiä ja erehtyväisiä ihmisiä siinä missä muutkin. Kunpa herkemmin suostuisimme katsomaan itseämme myös siitä näkökulmasta, etten aina ihmisenä osaa tai tiedä. Erehdyn, teen virheitä, pahoittelen ja yritän ottaa opikseni sekä toimia seuraavalla kerralla toisin.
Oikeassa olemisen ja tietämisen myötä keskusteluista tulee väittelyitä. Oma epävarmuus tuntuu usein helpommalta naamioida ylikorostuneeksikin varmuudeksi ja sen myöntäminen ”etten tiedä” tai ”olin väärässä” tuntuu nololta - jopa omanarvontuntoa uhkaavalta.
”Hei nyt en tiedä, mun pitää miettiä”.
”Hei, tämä keskustelu avarsi ajatteluani ja itse asiassa nyt ajattelenkin tästä hiukan toisin.”
”Hyvä näkökulma, enpä ollut tullut ajatelleeksi. Tätä täytyy miettiä:”
Parhaimmillaan sillä, että itse miettii ääneen, saa muutosprosessia aikaan myös toisissa. Kun suostuu myöntämään ensin itselleen ja myös toisille, ettei aina osaa ja tiedä, luo se myötätuntoa ja lisää ymmärrystä niin perheessä kuin työyhteisössäkin. Tietämisen ja viitekehysten valokeilasta on toisinaan pelottavaa poistua.
Tietäminen ja oikeassa oleminen saa aikaan joustamattomuutta ja keskustelun kapeutumista. Jos korkeammassa auktoriteettiasemassa olevana tuo ajatuksensa julki sillä asenteella, että ”tämä on näin, piste”, ei siinä moni tohdi vasta-argumentoimaan. Lupa pohtia, kyseenalaistaa ja muuttaa mieltään on rikkaus - ei epävarmuutta, epäammatillisuutta tai tuuliviiriyttä.
Lääketieteessä ja terveydenhuollossa moni asia on niin, kuin se tämän hetkisen parhaan tutkimustiedon valossa on. Piste. Paljon on kuitenkin työyhteisön näkökulmasta sitä, mistä voi vaihtaa ajatuksia ja olla eri mieltä. Aikuisen ja lapsen/nuoren välisessä suhteessa moni asia on ”niin kuin minä sanon”, mutta valtavan moni asia on myös toisin.
Esikoiseni totesi kiivaan keskustelun jälkeen teini-iässä: ”miten sä äiti voit työksesi hoitaa lapsia ja nuoria, kun et niistä näköjään mitään ymmärrä”. Sepä se. En aina ymmärräkään - en työssä, enkä varsinkaan kotona, mutta riittää, kun teen parhaani. Osaan pitää ja perustella kantani, mutta tarpeen vaatiessa myös pakittaa. Tai jos en tyystin pakittaa, olla edes väittämättä, että tiedän. Suostua pohtimaan ennen kuin taas seuraavan kerran niin kovasti tiedän. Tällä viikolla vahingossa taas tiesin liikaa ja tuputin omia ajatuksiani ainoana faktana. Sain palautetta ja ymmärsin kompastuneeni.
Minusta riittää, että suostuu katsomaan omasta tietämyksestään myös hiukan sivuun. Sivupoluille saattaa mahtua monta hyvää juttua, josta voisi oppia. Mutta ei voi oppia, jos pitää omia ajatuksiaan ainoina oikeina.
