Kuva: Pexels

Ajatuksia hoitotyöstä, jota moni ei ikinä tekisi

Teen tuhansien hoitajien lailla mielenterveyden hoitotyötä, jota pidetään usein ihailtavan pelottavana ammatinvalintana. Kuulen usein, että ”minusta ei olisi ikinä tuohon työhön”. Ajattelen työskenteleväni sairaanhoitajana tavallaan tehoyhteiskunnan takapihalla. Autiossa paikassa, johon siivotaan ihmisten katseilta lukemattomia kuulemattomuuden kokemuksia.

Unohdamme helposti, miten ulkopuolelle jättäminen, hylkäämisen kokemukset ja koskemattomuus aktivoivat aivoissa samoja alueita, kuin keholliset kiputuntemukset. Toive mielen kivun lievittymisestä on työssäni käsin kosketeltavaa. Vetää nöyräksi saada olla se sairaanhoitaja, jolle voi puhua vaietuista asioista ja kokea tulleensa kohdatuksi ihmisenä.

Nautin siitä, kun itsemurhaa yrittänyt alkaa toipua. Nähdä elämässään pilkahduksen valoa. Ihailen jokaista hoitamaani ihmistä, joka tekee pienenkin asian toipumisen ja voimaantumisensa eteen. Olen kiitollinen niistä päivistä, jolloin potilaani oireet eivät voimistu. Toivon olevani työvuorossa ja tavoitettavissa, jos oireet ottavat takapakkia.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Halveksin sanaa ”sairausloma”. Näen työssäni, miten rankka prosessi toipuminen vaikkapa psykoosin oireista tai vaikeasta erokriisistä on. Kun mieli ja sydän särkyvät, jokainen päivä on täynnä työtä itsensä voittamiseksi ja pelastamiseksi. Siitä syystä mietin usein, mistä ihmeestä sairas ihminen on lomalla.

Olen oppinut välttämään sanoja normaali, yhteiskuntakelpoinen, juoppo tai hullu. Näen hoitotyössä, miten paljon ne satuttavat ihmistä ja perheitä. Miten sanat voivat luokitella, rajata mahdollisuuksia tai aiheuttaa potkut töistä. Kuinka ihmiset alkavat käyttäytyä, kuten heidän elämänsä heidän puolestaan sanoitetaan. Tehtäväni on sanoittaa tarinaa ihmisen kanssa. Nähdä miten esimerkiksi uhriksi tai tekijäksi ristitty alkaa määritellä itsensä uudelleen.

Pitkään jatkunut yksinäisyys lisää sydän infarktin riskiä, masennusoireita, stressiä, ja se voi olla päihdeongelmien taustalla. Kuuntelen päivittäin, miten viiltävää ja kylmäävää yksinäisyydentunne on pyhinä, lomilla, sunnuntai-iltaisin ja lopulta päivittäin. Edes korkeassa kuumeessa harva lähtee kauppaan ostamaan Jaffaa. Mitä teet, kun ei ole keltä pyytää apua tai voimat avunhuutoon ovat ehtyneet?

Arvostan läheisiä ja ystäviä, jotka välittävät aidosti. Niitä, jotka kysyvät mitä kuuluu, piipahtavat kylään, auttavat kantamaan sohvan sisään tai kutsuvat pyhiksi kylään, vaikka vastaus ei olisi aina mieluinen. Olen iloinen osastolla työskennellessäni, kun saan sanoa, että sinua on tullut katsomaan mieluisa vieras. Tiedän, kuinka tervehdyttävä vaikutus sillä on.

En koskaan sairaanhoitajana utele, onko potilaallani lapsia. Monelle lapsettomuus on herkkä ja kipeä asia. Kysyn sen sijaan, ketä perheeseesi kuuluu. Olen tavannut sairaanhoitajan urani aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä, enkä ole vielä nähnyt ”täysin normaalia” perhettä.

Ihmisten perhe-elämä on monimuotoista. Käsitys tärkeistä perheenjäsenistä vaihtelee. Pääasia on, että perheessä on rakkautta, rajoja ja arki löytyy pienistä ihmeistä. Ja että elämän notkahduksissa saa tukea, ja tärkeät ihmiset ovat merkittävissä hetkissä tavalla tai toisella läsnä. Se ei ole aina itsestään selvää, kun ihminen kohtaa mielenterveyden häiriöitä tai kertoo vaikkapa seksuaalisesta suuntautumisestaan tai omasta sukupuolestaan läheisilleen.

Tänään kiitollisuusharjoitukseeni kuuluvat ne matkat, jotka olen saanut kulkea sairaanhoitajana ihmisen ja hänelle tärkeiden ihmisten mukana. Olen oppinut heiltä sairaanhoitajan työstä paljon. Uskon sen olevan meille kaikille merkityksellistä, joten kiitos heille sairaanhoitajalta – jonka työtä niin moni ei ikinä suostuisi tekemään.

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Mainos
Mainos