Kuka meistä on rivihoitaja tai jouluhessu?

Kuulin jälleen vakituisessa toimessa olevan hoitajan suusta epäilyn, pärjäisikö rivihoitaja hänen työssään. Saman hoitajan joululomaa tulee kuulemma sijaistamaan ”jouluhessu”. Sitä kuunnellessani mietin, miten paljon hoitajan ajatusmaailmasta oppii pelkästään hänen käyttämästään puhetavasta. Vaikkapa sen, kuinka paljon tai vähän hoitaja arvostaa kollegaansa ja hänen tekemäänsä työtä.

Itse ajattelen meidän kaikkien olevan aina samassa rivissä. Olemme sitten töissä teholla, terveyskeskuksessa tai työterveyshuollossa. Olen tehnyt urani pääosin erilaisilla erikoissairaanhoidon psykiatrian osastoilla. En pärjäisi tuosta vain päivääkään sairaanhoitajana esimerkiksi hoitajakollegoideni terveyskeskus- tai kotihoitotyössä. Siksi kysymykseni kuuluu, kuka meistä on tässä tapauksessa rivihoitaja?

Jokaista hoitajaa tarvitaan, jotta hoitoketjun kokonaisuus toimii. Se on mahdollista vain puhaltamalla yhteen hiileen. Arvostamalla jokaisen osaamista ja mielenkiintoa hoitotyötä kohtaan, ei lokeroimalla hoitajia eri kasteihin. Jos jokainen valmistuva rivihoitaja olisi vaikkapa vain kiinnostunut työskentelemään psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa, miten muiden sote-palveluiden kävisi?

Sama juttu on jouluhessuista ja kesävippareista puhumisen suhteen. Sijaisuutta tekevä hoitaja on kollega. On hän sitten opiskelija, valmistunut hoitaja tai eläkeläinen. Ilman sijaisia ei yksikään työyksikkö toimisi kovin kauaa. Ei ainakaan joulu- tai muiden vuosilomien aikana.

Vippaamisen sijasta kyseessä on tärkeä osa toimivaa sosiaali- ja terveysalan kokonaisuutta. Ja jollei muuta nimitystä sijaisuutta tekevälle henkilölle keksi, niin voi kokeilla yhtä temppua. Kutsua häntä nimeltä. Sen oppii kysymällä tai tavaamalla nimen nimikyltistä.

Voi olla, ettei tapaamani hoitaja tarkoittanut pahaa tai vitsaili puhuessaan tällä tavoin kollegoistaan. Se ei silti oikeuta puhumaan mitä tahansa työkavereista. Hoitoalalla puhutaan usein kiittämättömyydestä ja huonon työilmapiirin katkusta. Mitä, jos näiden asioiden parantuminen lähteekin meistä itsestä?

Opettaessani tai perehdyttäessäni uusia hoitoalan ammattilaisia, kutsun heitä poikkeuksetta kollegoikseni tai työkavereikseni. Näen miten yksi sana kokeneen sairaanhoitajan suusta saa heidän silmänsä loistamaan ja hartioiden kasvavan ylpeydestä. Havaintoni saa minut usein miettimään, minkälaista hessuttelua he ovat siihen saakka saaneetkaan kuulla.

Osa voi ajatella tätä lukiessaan huumorintajuttoman kirjoittajan saivartelevan muutaman käsitteen vuoksi. Osa ehkä ajattelee, että uudet hoitajat oppivat paikkansa, kun otetaan heti luulot pois ja osoitetaan arvo tikapuiden alimmalla puulla. Itse ajattelen päinvastaisella tavalla, enkä ole varmasti ainoa. Työkaverin arvostaminen alkaa tavasta, jolla ensimmäisen kerran häntä tervehdin ja miten hänestä puhun. Onko siis ylipäätään tarpeen keskustella siitä, kuka meistä on rivihoitaja ja jouluhessu? 

Lue myös: Kiitokset kiertoon hoitotyössä.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.