Kun psykiatrisen sairaanhoitajan mieli hajoaa

Mieleni alkoi tuntua jotenkin väsyneeltä ja oudolta. Menin siitä huolimatta keikkasairaanhoitajaksi suljetulle psykiatriselle osastolle. Sain aamuraportin ja olin jakamassa lääkehuoneessa lääkkeitä potilaille, kun osastonhoitaja käveli luokseni. Jan, onko kaikki ihan hyvin, hän kysyi.

Siitä alkoi tapahtumasarja, jossa minut ohjattiin työterveyshuollon kautta toiselle psykiatriselle suljetulle osastolle, nyt potilaaksi. Koin kollegoiden käsittäneen minut väärin ja ylireagoineen. Päätin heti, että kieltäydyn kaikesta psyykenlääkityksestä, olinhan työssäkäyvä sairaanhoitaja. Ainoa päässäni jyskyttävä ajatus oli, että minun on päästävä pois sairaalasta ja takaisin töihin. Hätääntyneenä hätkähdin unesta hereille.

Joillekin kollegoistani mielen murtuminen ei ole vain unta. Sairaanhoitajan ammatti ei suojaa ihmistä mielenterveyden sairauksilta. Ei auta, vaikka kuinka ammattinsa puolesta tietäisi mielenterveyden edistämisestä, sairauksista, hoitotyöstä tai psyykenlääkityksistä. Tieto lisää joskus myös tuskaa.

Mielenterveyshoitotyö vaatii muun muassa stressinsietokykyä, myötätuntoa, monien asioiden muistamista yhtä aikaa, nopean ja rauhallisen reagoinnin säätelyä ja oman mielen lujuutta. Kaikki ei ole kunnossa, jos työvuorojen jälkeen ihmiskohtalot vain itkettävät ja vievät yöunet. Sen täytyy tuntua järkyttävältä, kun oma mieli alkaa hajota hoitotyössä tai kaikki vapaa-aika kuluu sen ajattelemiseen, ettei jaksaisi rämpiä läpi enää yhtään työvuoroa.

Toisten ja itsensä hoitaminen ovat eri asioita. Kamalinta olisi sairaanhoitaja, joka yrittäisi hoitaa itseään, potilaidensa kautta, tehdessään mielenterveyshoitotyötä. Se ei ole eettistä, eikä oikein potilaita kohtaan. Mutta aika vaikea on lähteä työnsä lisäksi arvioimaan kollegan psyykkistä työkykyä verrattuna esimerkiksi siihen, että sairaanhoitajan nilkka murtuu ja turpoaa silminnähden työvuoron aikana.

Kollegan mielen murtuessa sitä helposti kyseenalaistaa ensin itseään. Toivoo, että tilanne menisi jotenkin itsestään ohi tai työkaveri ymmärtäisi tilanteensa. Ajattelee, että meillä kaikilla on kriisejä ja vaikeita aikoja elämässä. Miettii päänsä puhki, milloin ja miten asiasta kertoisi hänelle, esimiehelle tai miten ohjaisi työkaverin asiallisesti työterveyshuoltoon.

Olen puuttunut urani aikana joitain kertoja kollegani psyykkisen työkykyvyn heikkouteen. Se ei ole helppoa. Asia on otettava hienotunteisesti esiin ensin kahden kesken ja tunkeilematta liikaa ihmisen yksityisasioihin. On peilattavat kollegan käyttäytymistä, sanoja ja tunteita mielenterveyshoitotyön yleisiin vaatimuksiin. Vedottava kollegiaalisuuteen ja potilasturvallisuuteen. On osattava edetä kieli keskellä suuta ja oltava yhtä aikaa lempeästi luja. Helpompi olisi jatkaa töitään sanomatta sanaakaan, mutta se ei olisi työpaikalla reilua ketään kohtaan.

Oikeastaan asiallinen puuttuminen ja rajan vetäminen työpaikalla ei ole niin vaikeaa, kun psyykkisesti sairastuneen kollegan palaaminen takaisin töihin. Jos ensimmäinen päivä jännittää työhön palaavaa, niin on vähän perhosia vatsassa kollegallakin. Mitä teen, jos psyyke ei kestäkään vielä työhön palaamista, miettivät varmasti molemmat.

Sairaanhoitaja ei ole vain koneiston ratas, joka jauhaa täydellä kapasiteetilla hyvää hoitoa joka ikisessä työvuorossa. Itse asiassa, sairaanhoitajien työprosessit on hiottu niin tiukoiksi, että varsin pieni poikkeama psyykkisessä toiminta- ja työkyvyssä aiheuttaa helposti ongelmia hoitotyöstä suoriutumisessa.

Sote-uudistuksen yksi tavoite on vähentää terveyseroja. Tämän pitää koskea myös hoitotyöntekijöitä. Sairaanhoitajan työkyvyn ylläpitäminen toki maksaa, mutta maksaa sekin, että hoitoalan työntekijät sairastavat selvästi enemmän kuin kuntien työntekijät keskimäärin. Kun psykiatrisen sairaanhoitajan mieli hajoaa, niin yhden potilaan sijasta meillä on sosiaali- ja terveyspalveluissa kaksi. Siihenkö meillä on varaa?

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.