Pitäisikö jo luovuttaa?

Olen ylpeä ollessani yhdeltä koulutukseltani sairaanhoitaja. Olen vaikuttunut jokaisesta hoitajasta, joka tekee raskasta työtään riittämättömällä palkalla. Kollegoista, jotka puurtavat vuorokauden ajasta huolimatta hoitamiensa ihmisten parhaaksi. Niistä, jotka rohkeasti ja tunteja laskematta johtavat, kehittävät, kouluttavat ja tutkivat hoitotyötä.

Mediaryöpytyksen omasta ammatista tai työpaikasta ollessa pahimmillaan, on vaikea olla hiljaa. Pelätessään halveksuntaa ja erottamista nostaessaan epäkohtia esiin työpaikalla, on helppo olla hiljaa. Mutta vaikeinta on vaieta, kun työstäsi viisastelevat ja päättävät ihmiset, jotka eivät ole päivääkään seisseet työkengissäsi.

Olen monta kertaa pohtinut, että kannattaako kaikesta hoitotyötä koskevasta vain vaieta. Ympärille katsoessani olen huomannut, miten monet kollegani ovat mukautuvia, vähään tyytyväisiä ja nöyriä. Hyviä hoitajia, mutta rajojen vetämisen suhteen jonkinlaisia sitku- ja mutkuihmisiä.

Yhteisesti kahvihuoneessa on puitu nyrkkiä, mutta asiaa eteenpäin toimittaessani olen huomannut jääneeni melko yksin. Monet kollegani ilmeisesti luottavat siihen, ettei hyväntekijää kohdella kaltoin. Heidän olisi aika herätä, koska asia on juuri päinvastoin. Sitä, joka ei pidä huolta oikeuksistaan, on helpointa älyttää, halpuuttaa ja lyödä nyrkillä mennen tullen.

Näissä tilanteissa mietin usein hoitajien ammattiylpeyttä. Vieläkö se perustuu ajatukseen kiltistä ja reippaasta hoitajasta, joka väsymättömästi jaksaa ja uhrautuu vaatimatta itselleen mitään? Hoitajaan, josta ei tarvitse kantaa huolta, vaikka näkee kyynelsilmät ja selkärangasta höylättyjen nikamien paistavan ihon läpi. Näiden hoitajien jalkoihin minä asioineni helposti jään. 

Viime aikoina on viimeistään käynyt kaikille selväksi, miten kilttien hoitajien työllä tahkotaan rahaa kunnille ja firmojen taskuun. Näille hoitajille ei ole tilaa saunan lauteilla, kabineteissa tai illanistujaisissa, joissa valtaa ja osinkoja jaetaan. Ja nämä hoitajat eivät yhdistä voimiaan, sano vastaan tai nikottele, vaikka potilaat olisivat kuolemaisillaan alhaisen hoitajamitoituksen vuoksi käsivarsille. He purevat hampaat entistä tiukemmin yhteen mitä järjettömimpiin olosuhteisiin heidät heittää.

Haluaisin palkita kaikki kiltit, ahkerat ja näkymättömät hoitajat. He kun ovat unohtuneet kehittämisen, sote-uudistuksen, kuntasopimusten ja miljardeja maksavien maakuntahimmeleiden jalkoihin, vaikka tekevät etulinjan sisseinä villeimmistäkin säästöfantasioista totta.

Toisaalta olen väsynyt houkuttelemaan heitä pitämään itsestään ja meistä kaikista huolta. Hädissäni seuraan kilttien ja nöyrien hoitajien armeijan marssivan suorissa jonoissa työterveyshuoltoon, kun mitään ei ole enää tehtävissä. He kun eivät ole saaneet mahdollisuutta voimaantua hiljaisesta voimastaan ja vaikutusvallastaan. Sen he olisivat toki ansainneet.

Huomaan miettiväni yhä useammin, että pitäisikö hoitajien ja hoitotyön puolustaminen kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen lopettaa. On vaikea tukea hoitajia, jotka eivät ymmärrä vaatia itselleen inhimillisiä työolosuhteita ja ottaa ajoissa vastaan apua. On myös mahdotonta perustella asiaansa päättäjille, jotka luottavat siihen, ettei sinua tarvitse ottaa tosissaan. Hoitajista kun ei heidän mielestään ole ennenkään ollut vastusta.

Toisaalta, on mahdotonta väsyä kaikkeen siihen hyvään ja hyvinvointiin, mitä hoitotyössä voi saada aikaan. Mutta olisiko silti aika luovuttaa? Joskus kaikkein fiksuinta on myöntää tappionsa, sulkea suunsa ja poistua takavasemmalle.

Lue myös: Kutsumuksesta tulee maksaa ja palkita.

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.