”Nykymaailman vaatima sosiaalinen tanssi ei suju” – tällaisia ovat suomalaiset hikikomorit

1. Millainen on suomalainen hikikomori, hankekoordinaattori Ville Manninen?

Moni syrjässä elävä on tullut kiusatuksi ja kokee ulkopuolisuutta ja olevansa vääränlainen. Nykymaailman vaatima sosiaalinen tanssi ei suju, ja epäonnistuneet yritykset aiheuttavat häpeää. Neuropsykiatriset haasteet ovat yleisiä.

Komeroitunut on pienentänyt elinpiirinsä hallittavaksi. Kyse on selviytymisestä. Hikikomorilla on usein tunne, ettei voi vaikuttaa mihinkään eivätkä ohjat ole omissa käsissä, mutta näissä pienissä ympyröissä juuri ja juuri selviydyn. Yhteiskunta on ehkä yrittänyt työntää heitä palvelusta toiseen, mistä on tullut kokemus, ettei ole tullut kuulluksi. Jotkut kokevat tulleensa kohdatuksi alentuvasti tai jopa häpäistyiksi. Ihminen voi tuntea olevansa yksinäinen, mitätön ja osaton. Aika kuluu hitaasti, mutta sitten voi huomata, että kymmenen vuotta on vierähtänyt.

Hikikomoreista liikkuu myös vääriä mielikuvia. Siinä stereotypiassa hikikomori on nuori vihainen mies, joka viettää aikaa netin kaninkoloissa ehkä peliriippuvaisena ja ehkä vihaa naisia. Tästä stigmasta haluaisin eroon.

2. Setlementti Tampereella on Verkkoon kadonneet -hanke. Miten tavoitatte komeroituneita?

Hanke tekee etsivää työtä verkossa. Meillä on Discord-palvelussa oma kohtaamispaikka, missä on yhdessä suunniteltua toimintaa. Hanketyöntekijä Ville Asikainen viettää siellä pitkälti työaikansa. Siellä pelataan, hengataan, tavataan vierailijoita, osallistutaan jopa lyhytterapiaan. Omaehtoisuus on oleellista. Kokemus kuulluksi tulemisesta ja kuulumisesta yhteisöön on tärkeää. Ihmiselle on tärkeää tehdä jotakin, joka hyödyttää muitakin kuin itseä.

Päättäjät ovat usein vielä 1960-luvuilla syntyneitä ja ajattelevat pyöräpajan olevan asiallista toimintaa – eivät niinkään verkossa tapahtuvan yhteisöpelin, vaikka peleissä esimerkiksi suunnitellaan ja sovitaan yhdessä erilaisista asioista ja opitaan luottamaan toisiin. Yli 30-vuotiaiden yksinäisyys on myös jotakin, mihin pitää puuttua.

Hankerahoituksemme päättyy kesällä 2027, mutta on päivän selvää, että työtä täytyisi jatkaa.

3. Jos on ollut pitkään eristäytynyt, mitä tavoitteita elämässä voisi olla?

Hetkessä kunnolliseksi veronmaksajaksi siirtyminen ei ole realistista – eihän kukaan juokse yhtäkkiä maratoniakaan. Jos on elänyt eristyksissä, on epärealistista ottaa heti tavoitteeksi komerosta poistuminen. Ensimmäisiä askelia voi olla, että rohkaistuu kauppaan, eikä vain tilaa ruokaa kotiin. Muut yhteisön jäsenet voivat olla luurien päässä tukena, jotta ajatukset eivät pääse laukalle.

Kerran viikossa meillä on yhteinen siivouspäivä. Siivoamme ja olemme yhteyksissä luureilla. Se on tietenkin meidän työntekijöiden lempipäivä, koska silloin kotona tulee siivottua. Joku voi saada imuroitua kotona itselleen kävelyreitin, toinen taas pyyhkii kaiken valokatkaisimia myöten. Meitä on erilaisia, mutta yhdessä tekeminen tekee kaikesta helpompaa. Erilaiset kokemukset voivat rohkaista muuttamaan elämässä muutakin, asioita voi tehdä eri tavalla.

4. Mitä sanoisit sote-ammattilaisille, jotka ehkä tapaavat hikikomoreita?

Komeroituneelle on pitkä matka hankkiutua tekemisiin sote-ammattilaisen kanssa. Tilanteen täytyy tuntua vakavalta, jotta sellaiseen päätyy. Kotiovi on monelle kuin muuri, ja tapaaminen on voinut jännittää monta päivää. Kohtaamisen tapa on silloin elintärkeä. Pitäisi hidastaa ja kysellä, ehkä nähdä arkuus mahdollisen kovuuden alta. Jos kohtaaminen menee pieleen, se vahvistaa kokemusta, ettei yhteiskunnalla ole mitään annettavaa. Yleensäkin sote-palveluissa tarvittaisiin minusta luovuutta, jotta palveluja saataisiin enemmän verkkoon.

5. Olisiko sinulla esimerkkiä onnistumisesta?

Eräs jantteri totesi vastikään, että hänelle tärkeä hetki oli ymmärtää, että hikikomorius on jotakin, mitä hän tekee, ei jotakin, mitä hän on. Eristyneisyys ei ole identiteetti tai jotakin, jonka saa äidinmaidosta. Juttelu muiden vertaisten kanssa avartaa. Muita katsoo armollisemmin, mutta itselle saattaa puhua vanhan kiusaajan äänellä.